Jessenhausi Hurtan pilkkaan puutu ei, jos tajuaakin, joskin pilkka pistää nilkkaan, pistää, sattua se saakin! Häll' on huoli toinen: »Saanko palkkani ees pienen kantaa?» Hurtta hymyy: »Eestä maanko?— Voihan appi muonan antaa.»
Jessenhausi huokaisevi, henkäisevi hetken, kaksi, sitten, kurja, kuiskailevi: »Totta sentään vierahaksi meille tulee majurimme niinkuin ennen, niinkuin muinen: tuota toivoo Hoffréninume, vaimonikin valkeuinen.»
Viittaa Affleck armoisasti; Jessenhausi, 'Jessenjuuri', kumartavi maahan asti, mielessään jo toivo suuri. Björniin Hurtan silmä siirtyy, lehahtaa jo leppeämmin: »Teidän kasvoillenne piirtyy, mihin teill' on mieli lämmin
Armeijaan te astumista ootte usein aatellehet, vaikk' on noista aikehista toimet tärkit estänehet. Nyt ei niistä estett' enää: virastanne ootte vapaa!— Vaikenette? Teette tenää? Onko tuo nyt urhon tapaa?»
Viiksiään Björn Finne kiertää: »Liian nopeaan kentiesi meitä onnen oikut viertää; olen sentään sotamiesi. Armeijaan ma astun, ajan ryssän, saarran saarroksihin, taakse vanhan Ruotsin rajan, vaikka itse helvettihin!
Toki toivon, ettei lähin aika viel' ois lähdön aika, saisi viikot vierrä vähin, saapuis kevättalven taika, suurtuis tähdet, taittuis hanki, kuuset, hongat hopeoituis, ei ois ihminenkään vanki, hirven, karhun hiihto koituis.»
Mutta Affleck ankarana katsoo keväthaaveilijaan: »Etelästä soi jo sana, tuli taisto tanssin sijaan; isänmaa ei enää vailla saata olla miekan miestä, joka lupaa teidän lailla täältä ryssät kaikki piestä.
Kreivi Nieroht teitä uottaa, Kaarle kuningas ja kansa, ja ne uskoo ja ne luottaa: urho tutaan sanoistansa. Hyvästi siis hirvet, maisto maljan, naisten naurut, soitto, terve, sota, terve, taisto, terve, kuolo taikka voitto!
Luutnantti! Tää askar rauhan teitä veltostuttaa varmaan; joskus teille tenhon lauhan vei ne myöskin miehen harmaan. Aikaa kolme päivää saatte: ensin lähtömaljat juotte, sitten lähtösuukot jaatte, sitten lähtölaulut luotte.»
Mutisee Björn Finne: »Tokko täss' ois sentään kiire parhain?» Hurtta hymyilee: »Mies sokko! Sankarkuolo liian varhain kellekään ei koita koskaan.» Ja hän viittaa kädellänsä.— Vaikenee Björn Finne, joskaan tuost' ei tuiki mielissänsä.