Affleck lausuu: »Arnkil! Teistä pitänyt jo olen kauan, teiss' on taiston tulta, peistä, kylmyyttä myös kylkirauan. Teidän olkoon tästä saakka lähin valta Hovilassa, vallan vastuu myös ja taakka, kun en itse kantamassa.»
Arnkil kumartaa.—Jo päivä mailleen painuu joulukuinen, punoittavi pilven häivä, huokaa metsä honkapuinen. Vaan ei vielä majurilta huomisesta huolet lopu, lausuu: »Ennen kuin on ilta, meill' on kirkon kanssa sopu.
Valjastakaa varsa paras! Papin pakinoille lähden, ett' ois kiini suurin varas ennen aikaa aamutähden. 'Pienet hirtetään', he puhuu. Katsokaamme!»—Hurtta ajaa. Ympär' yössä korpi huhuu, katsoo kuuhut kauhistajaa.
PIETARI HAERKEPAEUS.
Istuu illan suussa pappi, arvon herra, Herran miesi, Haerkepaeus, Hurtan appi, eessään liekkavainen liesi; ei hän yksin istu, tällä kertaa ompi seuranansa kanttori Porccander hällä, josta paljon pitää kansa.
Juuri juossut heillä juttu päästännäst' on kansan pulman. Uusi juttu, vanha tuttu: nurinaa vain ajan julman, vaikerrusta vainon uuden, pettymystä kansan koston, olotilaa onnettuuden, taakkaa viime veronnoston.
Nousee Haerkepaeus: »Mahti vaikk' on Hurtan maassa tässä, oon ma karitsaini vahti, heit' en heitä elämässä. Muu jos auta ei, ma liehdon liekkiin toisen turman palon, liittoon siihen ryssät kiehdon, saamme tsaarin suuren, jalon.»
Peljästyy Porccander: »Tänne ryntäisikö ryssät huimat? Eikö katkeis kansan jänne, päätyis päivät yhtä tuimat? Ehkä paras oisi uottaa, kunne kääntyy pyörä ajan, Luojaan uskaltaa ja luottaa, armoon kaiken armahtajan?»
Pappi pitkill' askelilla astuu pirtin lattiata, avaroilla aatoksilla, mittaa, miss' on ajan rata; tuntee aikakirjat Suomen, uskoo hän myös taivaan Isään, kihoo kyynel alta luomen— työntyy silloin Hurtta sisään.
Sanoo susiturkistansa: »Luojan rauha, rakas appi! Näen, astuu aatteissansa siinä seurakunnan pappi— ah, ja lukkarikin myötä! Varmaan tuumat tääll' on vakaat tehdään tyyntä Herran työtä: heräjä sa, joka makaat!»