Kumahtaa, kuin kuolon multa kirstun kanteen, äijän ääni: »Tyttäreni ryöstit multa, riistit puolen elämääni. Hovia ma kammon, kulen kaukaa, kierrän Kalman usta, vaan jos sinne kerran tulen, tuon ma turmaa, kadotusta.»
Hätkähtävi Hurtta, tuiman tuntee tuskan rinnassansa: Tulkitseeko äijän huiman ääni, mitä miettii kansa? Onko mahdoton siis sopu kanssa näiden härkäpäiden? Eikö koskaan vaino lopu, taukoo tanhu Tuonen häiden?
Vaan hän mielenliikutuksen pilkkaan karkeaan nyt peittää, päästää kirkkaan kirouksen, sanat sarvipäiset heittää: »Vaikk' ei tapa muuten mulla tallustella kirkkoteitä, sunnuntaina kirkkoon tulla aion kuulemaan ma teitä.
Saarnatkaatte, messutkaatte niinkuin leipäpappi parhain, työstänne jo palkan saatte tälläpuolla tähtitarhain! Varmaan kunnon kanttorimme veisaa kiitosvirren tuosta, ettei arvon rovastimme heti tarvis taivoon juosta.»
Menee nauraa hohottaen. Vait on lukkari ja pappi. Mutta kädet kohottaen kohta Hurtan hurskas appi anoo avukseen nyt Luojaa ahdingoissa ajan pahan, pyytää Suomenmaalle suojaa, rajarauhaa Karjalahan.
VALJU VAIMO.
Elää hiljaa Hurtan luona Irja Sormu Hovilassa, on kuin vieno valkovuona ukkokarhun karsinassa. Vaan on Hurtta hälle hyvä, silittelee silkkipäätä, neien silmänluonti syvä tyyntää miehen myrskysäätä.
Asuu alakerrassansa; suuret ovat suojat Hovin, niistä paljon kertoo kansa: siellä kummittelee kovin, liikkuu vaimo valju, kulkee kuvat synkät, haamusaatto, sieltä astuu, aitat sulkee vanha vainaa, Hurtan taatto.
Siellä usein Hurtta valvoo, tekee siellä temput salat, varmaan paholaista palvoo, vannoo pirun kanssa valat; luja heillä liitto lie nyt, niinkuin vainajalla ammoin, jot' ei rymä yksi vienyt, kun hän kuoloon kulki kammoin.
Mutta Irja kangaspuita päivät pitkät helskyttävi, miettii mielen haaveiluita, väliin totta välskyttävi, uneks usein kaiken luulee; taas hän herää hymyellen, kun hän Hurtan äänen kuulee. käypi vastaan kynnyksellen.