TUOMAS: Olet oikeassa. Tästä saakka on minulla tytär ja poika.
(Kohottaa juhlallisesti ylös hänet.)
LYYLI: Isä! Katsopas kuinka hyvä sinä olet. Minun äitini haamu ei siis ole huutanut hukkaan minulle pyhän virran pyörtehiltä.
TUOMAS: Mitä … on äitisi haamu … huutanut sinulle?
LYYLI: Hän on käskenyt minua menemään siihen suureen kartanoon, missä piispa Tuomas asuu, ja pyytämään häneltä, että hän kastaisi minutkin saman Jumalan nimeen…
TUOMAS: Ei!
LYYLI: … jonka nimessä hän kuoli sinua rakastaen.—Myöskin sinä rakastit häntä, isä, eikö totta?
TUOMAS (tuskin kuuluvasti): Minä olen … tehnyt surman-synnin … sinun äitisi keralla.
LYYLI: Sinä rakastit häntä, niin.—Älä luule, että kannan kaunaa sinulle muinaisista, vaikka olen hänen oma tyttärensä. Sillä kuka ei olisi himoinnut häntä Hämeen sulhojen seassa…?
TUOMAS: Lakkaa!
LYYLI: Kuin tiuku helisi hänen äänensä isäni tuvassa tummaisessa, kun hän lauloi lapsellensa, mutta kun hän kotiin karjoja huhuili, kierteli se niinkuin etäisen kanteleen kaiku pitkin Hämeen punertavia hongikoita…