TUOMAS (paeten näyttämön toiselle puolen): Minä en tahdo häntä muistaa, minä en tahdo!
LYYLI: Ja kuitenkin muistat sinä häntä enkä pidä ihmeenä sitä, sillä hän oli kaunis nähdä ja sangen suloinen kaulata sinun Herrasi Jumalasi kasvojen alla…
TUOMAS: Onneton nainen! Oletko tullut minua hiljaisella tulella hiillyttämään?
LYYLI (päätään nyykähyttäen): Hän kelpasi sinun Herrasi Jumalasi palvelijalle.—Eikö totta: minulla on äitini ääni, piispa Tuomas? Ainakin olen kuullut niin sanottavan.
TUOMAS: Myös äitisi silmät sinulla on… (Väristen.) Hän seisoo tällä hetkellä ilmi elävänä edessäni.
LYYLI: Katsopas: sinä muistat hänet. Sinä muistat hänet paremmin kuin minä.—Etkö tahtoisi kertoa minulle jotakin hänestä?
TUOMAS: En. (Peittää kasvonsa kauhistuneena. Lyyli on hiljaa hiipinyt hänen luokseen ja kaulaa hänet äkkiä käsivarsillaan.)
LYYLI: Isä!
TUOMAS: Tyttäreni: voitko sinä sen antaa anteeksi minulle?
LYYLI (hurmaavasti hymyillen): Epäiletkö sitä?