TUOMAS: Nyt .. olen minä onnellinen.
LYYLI: Eikö totta, isä: on suloista, kun lapsen käsivarret kaulaavat sinua?
TUOMAS (syvään hengittäen): Nyt on minun suurin syntini Jumalan edessä sovitettu.
LYYLI: Eikö totta: nyt seisot sinä onnesi kukkulalla?
TUOMAS: Nyt tunnen minä poistuvan ensi kerran elämässäni tuon taakan hartioiltani, jonka synkkä sallimus jo ennen syntymääni lie laskenut niille. Siitä päätän minä taivaan valtojen minulle anteeksi antaneen. (Vaitiolo.—Lyyli painautuu äkkiä kiinni häneen ja suutelee häntä pitkään ja palavasti.)
LYYLI: Isä! Kuinka minä rakastan sinua!
TUOMAS (perääntyen tyrmistyneenä): Miksi suutelet sinä minua niin?
LYYLI: Miksi sinä juuri nyt himoitset minua, piispa Tuomas?
TUOMAS: Se ei ole totta!
LYYLI: Siispä katso silmiin minua!—Haa, sinä et voi katsoa silmiin minua enää. Sinä himoitset…