ANNA: Ken kerran on kesä-yön valkean onnen elänyt, hänestä tuntuu kaikki sen jälkeen turhalta ja tyhjänpäiväiseltä.
MAUNU TAVAST (kuten edellä): Niin.—(Vaitiolo.) Mutta jos kuka on kerran ollut niin onnellinen, silloin on hän ottanut myös osansa ajallisesta autuudesta.
ANNA: Pahoin pelkään: myös iankaikkisesta.
MAUNU TAVAST: Kuinka?—(Vakaumuksella.) Ei, Anna Lepaa, ei! Ano anteeksi Jumalalta! Hän ei ole hylkäävä sinun rukoustasi.
ANNA: Kuinka voisin anoa anteeksi Jumalaita sitä, josta minä en lakkaa hänelle kiitosvirsiä virittämästä? Kuinka voisin katua sitä, että minulle suotiin autuus rakastaa aikakauden suurinta miestä ja tuntea edes tuokio iankaikkisen elämän henkäys kasvoillani?
MAUNU TAVAST (vakavasti): Se tuokio on minulle antanut syvän tunteen kaiken katoavaisuudesta. Muistellen omaa hairahdustani olen minä, joka ennen olin ankara kuin kuluttava tuli, tullut lempeäksi ja anteeksi-antavaiseksi muiden rikoksille. (Hiljaa.) Niin, usein tuntuu minusta siltä kuin minä ainoastaan sen kautta olisin oppinut rakastamaan ihmisiä.
ANNA: Piispa Maunu Tavast: nyt annoit sinä meidän rakkaudellemme pyhimmän vihkimyksen.
MAUNU TAVAST. Niin, minä en tiedä … elämä on niin lyhyt ja kuoleman-ajatus niin kammottava.—Minä en voi tuomita ihmisiä niinkuin ennen. Sikäli kuin silmäni hämärtyvät, osaan minä yhä vähemmän tehdä eroa heidän välillään.—Minä rakastan kaikkia ihmisiä, Anna Lepaa, sillä me olemme onnettomuustovereita.
ANNA (ihaillen): Sinä suuri, suuri mies! Mikä olen minä, että uskallan tulla sinun eteesi ja sinulle minun omaa pientä rakkauttani muistuttaa?—Mutta älä luule, että näen taikka olen vuosikymmenien vieriessä nähnyt sinussa vain entisen rakastajan! Minä olen kuullut puhuttavan sinun valtiotoimistasi ja minä olen ihmetellyt! Minä olen salasta katsonut myös täällä Turussa sinun lujan ja laupiaan kätesi aloja ja minä olen painanut pääni alas. Nyt en minä voi estää enää kyyneleitäni, sillä minä olen nähnyt sen suuren ja laajan sydämen, josta kaikki nämä hyvättyöt ovat kultaisena virtana kummunneet.
(Vaipua nojatuoliin, käsi Maunu Tavastin kädessä. Maunu Tavast katsoo vakavana suoraan eteensä. Mailleen menevän auringon lempeä hohde heittää sädekehänsä heidän ylitseen.)