OLAVI (haaveellisesti): Seitsemän vuotta sitten kärsi hän marttyyrikuoleman polttoroviolla.—Yöt päivät uneksin hänestä. Auringon säteissä astuu hän eteeni kiitävällä orhilla ratsastaen, kilpi kullan-paistavana, liljalippu hulmuten Herran taivahilla. Kuun säteissä kulkee hän vierelläni puettuna yksinkertaiseen talonpoikais-pukuun huulilla hurskas rukous, silmät suurina kaukaisista, jumalallisista kangastuksista.
MAUNU TAVAST: Tämä oli lempi, jonka tahdoit tunnustaa minulle?
OLAVI: Muuta lempeä en tunne. Muu ei ole minusta mahdollinen miehelle, joka on päättänyt pyhittää voimansa Jumalan valkeudelle.
MAUNU TAVAST: Poikani! Minun suuri poikani!—(Siunaten häntä hiljaa.) Pysyös aina uskollisena niille kauniille mielikuville, joita sielusi silmien eteen Jumalan taivas ja nuori sydämesi nostattavat.
OLAVI: Nyt ja aina ja iankaikkisesta.
ANNA (näkyen ovella): Amen!
Esirippu.
KOLMAS NÄYTÖS.
Sama näyttämö. Asemat edelliset. Olavi nousee liikutettuna. Anna tulee sisälle ja istuu syrjään äänetönnä. Ottaa kirjan käteensä ja selailee sitä. Vaitiolo.
OLAVI: Sinä et kysy, setä, kuinka minä olen johtunut juuri tuon immen kuvaa mielessäni pyhänä pitämään? Tiedäpäs, se on eloni ihanin muisto ja samalla suurin kunnia, minkä Ranskanmaa on minulle vielä valmistanut.