MAUNU TAVAST: Kerro!
OLAVI: Kenties muistat, että myös Parisin ylipiston professorit tuomitsivat aikoinaan Orleansin neitseen kuolemaan. Niin suuri oli silloin englantilaisten valta ja vaikutus siellä, niin pieni itse totuuden julistajien itsetunto ja tieto omasta arvostaan. Mutta vuosi sitten avasi Parisin kaupunki porttinsa Ranskan kuninkaan Kaarle VII:n sotaväelle.
MAUNU TAVAST: Minä tiedän. Sinä olet siitä kirjoittanut minulle.
OLAVI: Myös yliopisto vietti tätä tapausta juhlakululla pyhän Katarinan luo Kouluteinien laaksossa. Samalla tuli kysymys lähetystöstä kuninkaan luo, jonka piti koettaa selittää hänelle entistä erehdystä ja pyytää hänen suosiotaan yliopistolle. Kukin kansakunta valitsi vain yhden edustajan tähän korkeaan toimeen ja englantilainen kansakunta valitsi minut.
MAUNU TAVAST (vilkkaasti): Kuinka? Ja sinä olit kuninkaan luona? Ja sinä puhuit kuninkaalle?
OLAVI: Niin. Mitä minä puhuin, minä en muista enää, mutta minun puheeni oli vain hymni Orleansin neitsyelle. Siellä täällä koetin taitavasti kutoa sanojeni lomaan viittauksia ja selityksiä itse tapahtuneesen tosiasiaan, jota yliopisto meidän kauttamme anoi anteeksi kuninkaalta. Mutta lopuksi jätin minä nämä järkeilyt kokonaan, minä innostuin, minä hehkuin, minä puhuin Ranskalle kuin toiselle isänmaalleni ja kuvailin tuon taivaallisen neitseen ilmestystä kuin ihmiskunnan parasta unelmaa. Kaikki silmät vettyivät, kaikki sydämet aukenivat… Ah! Se oli suurin hetki minun elämässäni.
MAUNU TAVAST: Ja kuningas? Mitä hän sanoi? Ottiko hän suosiollisesti vastaan sanasi?
OLAVI: Hän tuli itse liikutettuna minua kädestä kiittämään.—Ja hän vahvisti samana päivänä kaikki yliopiston vanhat edut ja oikeudet.—Ja kaikki, jotka olivat läsnä tuossa juhlallisessa vastaanotossa, sanoivat, että se oli etupäässä juuri minun ansioni!
MAUNU TAVAST: Sinun, Olavi?—Kuuletko, sisar, hänen ansionsa, Olavi Tavastin ansio! Hän on puhunut kuninkaalle, hän on pelastanut Parisin yliopiston.
ANNA: Minä kuulen.