ANNA: Kuinka? Birgittalais—? Sinä et enää katso sellaista mahdottomaksi? Sinä suostut ajatukseen, minkä Wadstenan abbedissa on esittänyt?
MAUNU TAVAST: Minä suostun.—Ja nyt tahdon minä ilmoittaa kolmannen ja kenties kantavimman totuuteni, mikä tänä yönä on puhjennut kukkaan minun vanhan mielessäni. Nähtyäni jälleen, miten heikko ja hauras esine lujinkin ihmissydän on, silloin kun maan elämä siinä syvästi sylkähtää, minä olen ajatellut: Pyhä Birgitta oli oikeassa. Näin ei saa aina olla. Miksi tapaisivat mies ja nainen siis aina vain tomussa toisiaan? Miksi ei kerran myös hengessä ja totuudessa?
ANNA: Maunu Tavast: noin et sinä koskaan ennen puhunut. Ensi kerran elämässäsi tunnustat sinä minutkin tarpeelliseksi.
MAUNU TAVAST: Tukea me tarvitsemme, Anna Lepaa, tukea juuri siinä, mikä meissä on jumalallista. Ja minä uskon ja tunnustan sinulle nyt tuon nousevan auringon kautta, joka juuri valahtaa voitollisena yli kukkivan luomakunnan, että sinä olet ollut tuki minulle, vaikka tietämättäni, näinä monena pitkänä vuonna, joina minä olen taistellut rauhaa ja selvyyttä sielulleni. Ja jos minä tahdon oikein rehellinen olla, tunnustan minä sinulle nyt, Anna Lepaa, kaikkien niiden linnunlaulu-lehtojen kautta, jotka juuri heräävät Luojaansa ylistämään, että minä olen todella saanut rauhan vasta nyt, kun sinä olet tuonut minulle takaisin muinaisen olentoni muiston, mutta oman kauniin sielusi kirkastamana. Nyt ei minun ole tarvis enää tappaa mitään inhimillistä povessani: ilomielin ja alttiisti on se alistuva jumalalliseen. Kiitos siitä, Anna Lepaa, että tulit, ja kiitos, että tulit minun poikaani, meidän poikaamme, suurta ja oppinutta Olavi Tavastia vastaan ottamaan.
MARTTI (kauhistuen): Hänen poikansa! Teidän korkea-arvoisuutenne…
OLAVI: Isä!
ANNA: Maunu Tavast: muista asemaasi, muista hänen tulevaa asemaansa kirkon palveluksessa! Sinä voit vahingoittaa niitä molempia liialla suoruudellasi.—(Kuiskien ja osoittaen Marttia.) Minä pelkään ja epäilen tuota miestä. Hänen silmäteränsä välähtelevät välistä niin vihamielisesti. Etkö luule, että hän voi kieliä maailmalle, mitä sinä nyt sanot täällä hiljaisessa kammiossasi?
MAUNU TAVAST: Minä tiedän.—Martti canonicus! Tahdon sanoa teille kaksi sanaa viran puolesta. Teille on tapahtunut kerran vääryys…
MARTTI (teeskennellen): Minulle, teidän korkea-arvoisuutenne?
MAUNU TAVAST: Niin, ja minä tiedän, että te ette ole sitä unohtanut. Teistä olisi pitänyt tulla arkkiteini, teidän ansionne ja kokemuksenne olisivat teidät siihen asemaan oikeuttaneet, ellei isänrakkauteni Olavia kohtaan olisi minua harhauttanut häntä teidän edellenne asettamaan.