KERTTU: St!—Hän seisoo siellä.
SINIKKA: Kuka?
KERTTU: Isäsi. Lalli.—(Kohoaa jälleen ikkunaan.) Keskellä pihaa, huurteisessa hämärässä. Liikkumattomana kuin lumipatsas. Kirves kädessään.
INKO: Miksi hän ei tule tupaan?
SINIKKA (pelokkaasti): Käynkö—minä—ja käsken hänet—sisälle?
KERTTU (kuiskaten): Ei. Hän tulee kyllä itse.—(Väristen.) Hän on kasvanut ja hänen päänsä on kyynäränpituinen… Nyt hän liikahtaa, hän tarttuu päähänsä, hän repii ja raastaa sitä … nyt katsoo hän tännepäin. (Lyö äkkiä kiinni ikkunaluukun.) Ei se ole Lalli! (Peittää kasvonsa käsillään.)
SINIKKA: Eikö?—Kuka se on?
KERTTU: Ei se ole mikään ihminen. Kuolleen kasvot ne olivat. Kylmät ja vääristyneet.
INKO: Kuolema se on.—(Parahtaen.) Nyt hän tulee minut korjaamaan.
(Pakenee etualalle. Tuvan ovi avautuu, Lalli näkyy kynnyksellä, piispan lakki päässään, kirves kädessään. Vaitiolo.)