KERTTU: Metsä?
LALLI: Kotavuori käski, Lapinkorpi tuli kohisten takanani.
KERTTU: Sinä edellä menit? Minne?
LALLI: Tuhannet tähdet silmissäni sinkoilivat.—Oli niinkuin olisi maailma loppunut … ja minä seisonut yksin pitkän pilven päällä … ja huutanut korvaani ääni yöstä, ympäriltä, korkeuksista, syvyyksistä: »Kaikkivalta! Kaikkivalta!»
KERTTU: Kuka huusi?
LALLI: Minä.—Oma ääneni se oli.—Minä olin yksin.—(Väristen.) Kaikki jumalat olivat kuolleet eikä ihmisiä ollut enää. Ja minä huusin, huusin niin paljon kuin jaksoin: »Kaikkivalta! Kaikkivalta!»
KERTTU: Lappi oli lumonnut sinut.
LALLI (väristen): Taivaat nauroivat, meret autiot vastaan myrähtelivät. Silloin minä tunsin, että elämä pakeni minusta ja sen sijaan tuli jotakin outoa, jota minä en tiedä vielä, mitä se on.—(Tarttuu päähänsä.) Se on täällä. Se on suuri kuin yö ja korkea kuin Kotavuori. Mutta miksi eivät mitkään tähdet tuiki siellä?
(Kohottaa kätensä taivasta kohden. Vaitiolo. Kerttu peittää kasvonsa.)
SINIKKA: Isä! Mistä olet saanut tuon lakin?