BALDUIN: Tunnetaan teidän jalo intonne ja sammuttamaton palonne ainoan autuaaksitekevän kirkon palveluksessa. Mutta ihmisvoimalla on rajansa, samoin myös ihmistekojen maallisella menestyksellä. Siksi sanon teille vielä kerran, piispa Tuomas: te vaaditte kenties liikoja itseltänne!
TUOMAS (kumealla äänellä): Ja vaikka minä tyytyisin niin vähään kuin minulla enää lie elonpäiviä elettäviä ja vaikka minä asettaisin omat rajani niin ahtaalle kuin rakentaja on tämän Räntämäen kirkon seinät kohottanut, kuuluisi kuitenkin nyt minun lyhyt ja yksinkertainen tunnustukseni: palajan perinpohjin voitettuna.
BALDUIN: Kuinka?—Eihän se voi olla mahdollista?
TUOMAS: Kaikki meidän aikeemme ja toivomuksemme tämän retken suhteen ovat tyhjiin rauenneet. Karjala on yhä kastamatta. Novgorod nousee meidän takanamme entistä voimakkaampana.
BALDUIN: Jumalan äiti, ole meille armollinen!—(Tekee ristinmerkin. Synkkä vaitiolo.) Mutta minä en ymmärrä … minä en voi ymmärtää, mikä on voinut olla syynä näin suureen ja sydäntäkouristavaan onnettomuuteen? Eikö sotajoukko ole pitänyt, mitä se lupasi? Myrskykö merellä rikkoi haahtenne vai onko joku uusi ja tuntematon kuumetauti herpaissut niin monen väkevän ritarin käsivarret?
TUOMAS: Sotajoukko, joka kerallani samosi, oli loistavin ja urhoollisin, mikä milloinkaan on pohjoismaissa käynyt Herran pyhää viiriä pystyttämään. Sää on myös myötäinen merellä ollut eikä kukaan ole tautivuoteella vaivojaan vaikertanut. Kaikki ovat he kaatuneet vihollisen miekanterään.
BALDUIN: Kaikki, sanoitte?
TUOMAS: Vain vähäpätöiset tähteet tuosta kerran niin kimmeltävästä armeijasta ovat kerallani Turkuun saapuneet.
BALDUIN' (kohottaen kätensä): Herra, Herra! Kovasti sinä koettelet seurakuntaasi.
TUOMAS: Hänen kätensä lepää raskaana meidän päämme päällä. (Vaitiolo.)
Kaksi laivallista ylhäisinten ritarien ruumiita olemme me edellämme
Ruotsiin lähettäneet.