Minä nään, miten isäsi muisto sun sielussas himmenee, miten itsekin himmenen siellä ajan vierressä, vitkalleen; sama kohtalo sunkin saartaa, myös sen, jota rakastat, pois, pois, ah, ijäksi mennen, kera lempesi katoat.
Ah, kaukainen jälkipolvi, mi teet kuin kerran ma, mi kurkoitat unikuvaa elon entävän kuilusta; se pettää, se pettää, se pettää kuin hän, jolle lempeni jää, pois, pois, ah, ijäksi mennen ikityhjyyteen häviää.
1912.
Maria Antoinette.
Maria! Miks suutelet mua, mun haaveeni haltiatar? Ma vaan olen kreivi von Fersen, sa Ranskan valtiatar. Sun polkusi kumpuja kulkee, ma mies olen alhainen, on liikaa jo, että sa arvaat polon rintani rakkauden.
Maria! Maria! Miks jälleen mua suulle sa suutelet? Sen nähdä voi vihamiesi, sitä varmaan sa muista et, hyvä nimesi mulle on kallis, sun mainees on maine maan, jos lempemme ilmi tulee, moni kulkevi kuolemaan.
Maria! Miks et mua kuule? Maria! Miks suutelet taas? Sua eikö liikuta henkes, ei mainees, ei maine maas? Maria! Sa tiedät, että sua yksin ma rakastan, vuoks lempeni nyt sinut hylkään, käyn kaukaiseen sotahan.
Mitä mulleko jää, Maria? Pyhä lempeni mulle jää, jää mulle mun onneni muistot ja puhdas tuntoni tää. Olet kallis sa mulle, Maria, mut kalliimpi kuin sinäkin, on mulle mun kilpeni kirkas, vala viimeisen ritarin.
1912.
Kunnia hälle!