Kysytään kerran,
kuinka en sortunut silloin,
kun olin kurja,
pelkäsin itseäni illoin,
kun koko maailma
vastassa seisoi kuin muuri,
eik' ollut mulla
muuta kuin murheeni.
Vastaan ma silloin:
ei ollut ansio oma,
sortunut oisin,
ollut jo raunio soma,
mutta mua auttoivat
maailman vaikeimmat kädet,
kirkkaimmat silmät,
vienoimmat kyynelevedet.
Hän teki kaikki,
minä en mahtanut mitään;
hän näki kaikki,
häntä mun siunata pitää;
kaikki hän kesti,
kaikki hän kärsi ja kantoi,
esiin rakasti, —
rohkaisi, anteeksi antoi.
Kunnia hälle,
henkeni morsiamelle!
Kukkia hälle,
kukkien kuningattarelle!
Helmiä hälle,
helmelle ihmisyys-uskon!
Huntuja hälle,
hunnulle huomisen ruskon!
1912.
Siellä puut punalle paistoi…
(1913)
1.
Veneretki.
Kelmeä kesäinen yöhyt yli maiden, merten; veno vettä viiltämässä.