Katsoivat kuvastimehen; kuvan näkivät kumpainenkin itsestänsä, elon entismuistot otsillensa uurtunehet, surut sielunsilmäin.
Koettivat kädellä vettä; iho värähti, valvahti pyhä vavistus sydänkammioissa, kulki verta kumpaisenkin kasvot kalventaen.
Virkahteli valju impi: "Sydän minulla sykkyräksi sylkähtävi, kun ma tuumin tuonne syöksyä sylihin aallon syvän, pohjattoman."
Vastasi vakava sulho: "Veri minulla niinkuin seinä seisahtavi auvon aavistusta, uskallusta onnen uuden; sylitysten syöstään!"
Verhot vaatteiden valahti; hetevesihin heilahti heleät varret, painui alle pinnan, nousi kohta päätä kaksi virran vienon kalvoon.
Päätä kaksi kaunokaista, hyvä-hymyistä, auvon nuoren autuasta, unho-onnellista; katsoi taivahan sinehen, sukeltausi jälleen.
5.
Luonnonlapset.
Leikkivät nyt lapset kaksi Terhensaaren tanterella, liepeellä utuisen linnan.
Kiittävät kiloa päivän: "Armas aurinko, antaja pyhän elämän, aina paistaos, ällös polttele poroksi ihmis-onnea, kukkia ijäisen niitun!"