Kerran yö oli, ukkos-yö. Valvoi Inkeri kammiossaan, eessä silmien iskee, lyö, tyttö seisovi hurmiossaan, ei hän ukkosta pelkää: silloin puiston polkua nousee mies, hän, tuo itketty talvi-illoin, josta vain sydän neidon ties.
Hän, tuo ainoa jolle antoi kerran lempensä nuoren hän, joka kanssaan sen kauas kantoi, viskas virroille elämän, luotaan kuin kukan turhan heitti, sitten sen syli aallon peitti, eikä Inkeri saanutkaan raukkaa konsana rakkauttaan.
Häntä vuosia itseksensä itkenyt oli Inkeri, vihdoin kuivannut kyynelensä; sentään veljiltä tiedusti vieläi joskus hän kirjeissänsä miestä, min kuva sydämellänsä neiti korkean kartanon tahtoi kulkea kuolohon.
Mutta mies salamoiden kesken puiston polkua kohoaa kohti huonetta lemmen lesken, kohti Inkerin ikkunaa, katsoo Inkeri kalpeana; seisahtuu uros kumarana, äänin kuiskivi murtuvin takaa kukkivan syreenin:
"Kulta Inkeri, keltatukka, vaimo valkea nuoruutein, kuihtui pois elon onnen kukka, omas sentään on sydämein, katso, kaukaa sun luokses kulin, tänne akkunas alle tulin, halki ukkosen, halki yön, tuiman keskeltä arkityön.
Kulta Inkeri, keltakassa, totta muistanet vielä mun? Venhon muistatko valkamassa, jolla kauaksi sousin sun? Pienen muistatko Pyssyluodon, missä sai punapursi vuodon, täytyi yöpyä alle puun kuun ja aaltojen kuunteluun?
Kulta Inkeri, keltahapsi, niiksi vastaa sa mulle et? Olin nuori, sa olit lapsi, meiltä särkyivät sydämet, pois me leikimme lemmen onnen, pois me tanssimme tuskan ponnen, huomaan, vasta kun myöhäist' on, liian kalliiksi karkelon.
Kulta Inkeri, keltakukka, kuule, kuuntele armas mua! Vaikk' on syömeni syönyt hukka, ijät päivät ma rakastan sua. Tiedän nyt, mit' en ennen tiennyt; mult' on tää talo järjen vienyt, ei, en lähde, ma poistu en, ennen kuin sua suutelen.
Kulta Inkeri, kutrikelta, anna anteeksi pyytehein, varmaan vaikutan kuollehelta; palajan jällehen purrellein. Mutta uskoisit mua sa varmaan, pääni nähdä jos voisit harmaan, kuulla itkuni ijäisen polon pohjasta sydämen."
Poistui mies kuin oli hän tullut, haihtui taivahan salamaan. Silloin Inkerin huulet hullut kiertyi nauruhun katkeraan, nauroi hetken ja nauroi kaksi, nähtiin aamulla sairahaksi, mutta huulilta hourupäan nauru poistu ei vieläkään.