Pirtin portailla pimenevillä nauraa Inkeri-neiti nyt, tukka takkuinen Inkerillä, katse kuin lasi himmennyt; menneet onkin jo pitkät ajat; peittyneet monet lehtimajat, keinulaudoilta laulut laanneet, naiset kaunihit maassa maanneet.
1914.
Naissaari.
Naissaaren niemessä valkea paas
merimiesten merkkinä loistaa,
karit ympäri sen monet purret kaas,
taru koitojen kohtalot toistaa,
taru sun ja mun,
kesäilloin kun
niin kauniisti kajavat veen yli itkee.
Se nousee aalloista pysty päin
kuin nainen valkearinta,
se huutaa hurjana myrskysäin
kuin pyydettään palavinta,
kuin kuolemaa
sävel kuuluttaa,
— niin kauniisti kajavat veen yli itkee.
Mut kun meri Heljänä heijastuu
ja loivina laineet läikkyy,
kuin kaukainen kantelo soipi sen suu,
merenkultana varsi sen väikkyy
läpi mainingin
öin valoisin,
— niin kauniisti kajavat veen yli itkee.
Tuo silloin laineilta laulu soi:
"Ain ollut hän ei kivi kuollut,
hänet myös elonhehkuhun Luoja loi,
hän myös on lempinyt, huollut;
mies saarelle nous,
pois aamulla sous,
— niin kauniisti kajavat veen yli itkee.
Hän huomas sen vasta, kun valkeni yö,
Hän rannalle rientäen juoksi,
hän kaahlaa, hän paasihin polvensa lyö,
hän kutsuvi armasta luoksi,
mut aaltojen taa
tää pois katoaa,
— niin kauniisti kajavat veen yli itkee.
Hän uhmaa tuulia tuskassaan,
hänen varttansa kuohut kaulaa.
rajatonta hän huutavi rakkauttaan,
taas lempeä vienoa laulaa,
näy sankari ei,
meri mahtajan vei,
— niin kauniisti kajavat veen yli itkee.
Sadat vuodet hän siinä jo seisonut on,
nyt vain hän on valkea paasi,
monet toivehet, itse toiveheton,
hän ympäri yössä kaasi,
moni talvi ja syys
veren lämpimän hyys,
— niin kauniisti kajavat veen yli itkee.