Mut kun suvi saapuvi suloinen,
veri jällehen paadessa vertyy,
hän muistaa lempensä muinaisen,
hänen mielensä kauas mertyy,
mihin sankari sous,
joka saarelle nous,
— niin kauniisti kajavat veen yli itkee.
Ja silloin jos tuhovirtensä soi,
ah, Herra armias, auta,
pian haahdet aalloissa huppeloi,
pian pinnalla tuhto ja lauta
vain yksin ui,
moni orpoutui,
— niin kauniisti kajavat veen yli itkee.
Hän rakkauden voimaa kuuluttaa,
jok' ei armahda, sääli, ei säästä,
joka surmaa sen, keltä suukon saa,
joka ei elinaikana päästä,
joka kuin kulo lyö,
min loi elontyö,
— niin kauniisti kajavat veen yli itkee.
Hän laulaa loihtua lemmen sen,
joka polttaa, polkee ja tallaa,
kodit korkeat jättäen kylmillen,
mökin liedelle kylväen hallaa,
kun ihmistä kaks
käy vierahaks,
— niin kauniisti kajavat veen yli itkee.
Ja siks moni poski kelmenee,
moni kauhistuu uros aimo,
kun huolensa ilmi huokaisee
Naissaaren valkea vaimo,
surut sun ja mun,
kesäilloin kun
niin kauniisti kajavat veen yli itkee.
1914.
Sydänyön laulu.
Kaikki on käynyt niin kumalliseksi; uutta en enää ma uskoa keksi, laulan ma siks, mitä ennen ma lauloin, kun ijän kultaisen impiä kauloin, mietin ma taapäin, taapäin ma taivun, muistojen muinaisten helmahan vaivun.
Uskoin ma ennen ihmisten sukuun, nyt olen joutunut tähtien lukuun, jotka ei aattele, jotka ei tunne, kiertävät, muistamatta mistä ja kunne; kohta jo itsekin unhotan elon, jään vilun valtaan ja jäätävän pelon.
Mulla on pelko, ett' oon jo kuin kuollut, että se Minä, jok' on riemuinnut, nuollut, kärsinyt, lempinyt, työtäkin tehnyt, joskus jo ammoin on hautansa nähnyt, tunne en enää itseä, muita, laulelen muinaisen ajan lauleluita.