Näinkö käy kaikille? Siinäkö satu?
Niinkö on lyhven elämämme latu?
Niin! soi yltämme, aitamme kuoro;
mutta se, jolle jo sattuvi vuoro,
painavi päänsä, kuin tehnyt ois murhan,
tuomiten turhaakin turhemmaksi turhan.
Yhtä en sentään ma laulamatta jätä, en sydänyötäni yksinäistä tätä, missä mun ympäri suitsuvat soihdut, muinaiset niinkuin muistojen loihdut, vaikka ne oiskin vain virvatulta, saakohot virteni viimeisen multa.
Huomaanhan, että jo kaikki on toisin; mutta jos harmajapääkin jo oisin, nousen ma vieläi laill' elon aaveen, kuulutan kunniat helkkyvän haaveen, kuink' oli kaunista uskoa kerran kukkahan kauneimpaan elon Herran!
Maaria, Maaria, ah, emo Luojan! Löysin sun luonasi turvan ja suojan, näin sinut ihmisten joukossa täällä, lemmin ja lauloin pilvien päällä, siksi kuin itsekin haihduin ma pilveen, unhotin kaikkeni kuin unen ilveen.
1914.
Oudot.
Outoja ollaan ja oudommiksi
ain yhä' käymme. Miks, ah miksi?
Tuskin sa muistat enää mua,
tuskin ma ymmärrän enää sua.
Sanat on saanehet toisen mielen,
sydän on oppinut oudon kielen.
Kauan vierailla ovilla ollen
olemme tullehet turmiollen.