Sortuvan mun aallon alle nähdä voisit siellä,
siitä ehkä kauan oisit, impi, murhemiellä.
Joskus mua muista sentään, muista immyt rukka,
ettei ensi aallon helmaan heity rannan kukka.
1895.
Ensi lumen aikoihin.
Oli tullut lunta jo tulvaltaan ja vaippa valkea kattoi maan kuin neitosen, unta mi unelmoi sydäntoiveistaan, suvi joita toi.
Lumi puhdasna päilyi ja impyinen tuo latuja hiihteli hangellen. Ja päivän ne säilyi ja yöhyen — kunis uus lumi peitti ne umpehen.
Oli ihana neito, niin puhtoinen ja nuori ja kaino ja kaunoinen. Hänet kerran kun, keito, ma nähdä sain, heti leimahti lempi mun rintahain.
Kesä-yöhyet vienot me lemmittiin, mut syksyllä sitten me erottiin. Vain muistomme hienot ne säilyivät — kunis uutehen lempehen häipyivät.
1895.
Sinipiiat.