Olen tottunut tuohon: näin nääntyvän ruohon ja kuolevan kukkien sydämestäin, mut mistä, ah mistä sävel soi kevähistä — taru lempeni, jonka jo loppuvan näin?
Runon raikuvan kuulen ja nuoreksi luulen taas itseni, taas elon karkelo käy, taas viittovi taistot, veren kuohuvi vaistot — punahehkunta, jolle ei loppua näy,
Taas näen sinut illoin kuin näin sinut silloin elonliekissä seisovan seppelepäin, mua vaativan sinne, mihin jyrkin on rinne — taru lempeni, jonka jo loppuvan näin.
Taas voimiini uskon, taas huomenen ruskon kerä kultainen henkeni taivaalla käy kuin auringon hymy, jumal-aatosten jymy — punahehkunta, jolle ei loppua näy.
Se leimusi kerran kuin lempeys Herran, taas onnesta orvoksi yöhöni jäin! Pois tummunut multa on maan-elon kulta — taru rakkauden, jonka nyt rauniot näin.
1916
Niin kaukaa ja sentään läheltä niin —
Niin kaukaa ja sentään läheltä niin soi armas, tuttava ääni, mun kiertäen unihin kirkkaisiin ja päivyen kultahan pääni.
Niin kaukaa ja sentään läheltä niin
käy käteeni armas käsi
kuin kerran kuollut kätteleis
sua lapsuuden ystäväsi.
Niin kaukaa ja sentään läheltä niin mua muisto valkea vainoo: hän nyt on ylin ystäväin, mut muinen armas ainoo.