Se soutaja vastasi huoahtain:
— "Ah, impeni armahainen,
vale kauniimpi paljasta totta on ain,
ja tuo on valhetta vainen.
Siks sorja on nuoruus murheeton
ja armas on kevään aika,
mut syksy ja vanhuus synkät on,
kun poissa on valheen taika.
Näät tuoksut ja laulut ja kukkaset
ja onni ja lempi ja nainen
ja unelmat, uskot ja toivehet —
tuo kaikki on valhetta vainen.
Vain totta on halla ja myrsky ja mies
ja murhe ja murheen muisto,
on totta sammunut toivon lies
ja lehdetön lemmen puisto.
Kas, minulta haihtui jo harhat nuo
ja kaunihit kangastukset,
on suljettu mulle jo taivas tuo
ja kiinni on onnenukset.
Olen heittänyt uskoja haaveineen
ja joutunut uskohon uuteen,
olen pyrkinyt, pyrkinyt totuuteen
ja joutunut — todellisuuteen.
Olen yksin pyrkinyt, taistellut,
myös taistellut tuhanten kanssa,
saman näät on valkaman saavuttanut
koko aikani taistostansa.
Siks elämän halla nyt hallitsee,
ja kruunu on talven päässä,
siks sydämet syksy nyt vallitsee
ja tunne on järjen jäässä.
Siks taivahan toivo on turtunut,
elonriemu on ruosteen syömä,
siks uskon muuri on murtunut
ja lempi on — leinin lyömä.
Niin, ällös yllesi katsokaan,
vaan peilihin lammen pinnan,
siell' onnesi taivas onkin vaan
ja rauha ja riemu rinnan."