Mitä tahtoisit, kultani kutripää, sen tiedän, mut antaa en voi! Sinä tahtoisit lempeä läikkyvää, joka kulkee ja karkeloi.
Sinä tahtoisit taivasta muuttelevaa,
suvipäiviä, pilviä illoin,
sun onnesi taas olis taltuttaa,
mitä myrskyt ne velloi silloin.
Ja mielestäs vesillä vieriä ois
siinä venheessä suloisempi,
joka vaappua, vaaroilla uhata vois —
ei niin ole laulajan lempi.
Kas, laulaja, hän on sotamies!
Hän Iempivi soturin lailla,
min mielessä aina on kotilies,
vaikka vierii hän vierailla mailla.
Ja laulaja, hän on ritari —
vaikk' oiskin vaan de la Mancha —
hällä kädess' on toisessa kitari
ja toisessa peitsi vankka.
Hän sotii ja kulkee ja kullervoi —
vaikka tuulimyllyjä vastaan —
mut maailman kaiken hän taistoon voi
toki vaatia armahastaan.
Hei, eespäin, ratsuni vaahtoinen vaan!
Mitä siitä, jos nauravi Pansa!
Ei tallirenkejä milloinkaan
runo sallinut satulahansa.
47. Pieni tarina.
Oli mullakin pienet murheeni, mut minulle niiss' oli kyllä, vaikk' ohitse kulkenut toinen ois ne kuitaten hymyilyllä.
Oli mullakin pieni onneni,
mut minusta oli se suuri,
ja luulenpa, siks oli suuri se,
kun se mun oli onneni juuri,