Ne ihmiset vanhojen aikojen
ne oli niin vanhoilliset,
ne söivät ja joivat ja nukkuivat
ja — olivat onnelliset.
Mut juhla-onnesta heilläkin
oli sentään mielet omat,
ja jos joku äkkiä onnen sai,
siitä sormukset tehtiin somat.
Siitä tehtiin kultaiset kellot vaan
ja korvarenkaat ja käädyt,
mut niitä ei tietysti kantaneet
kuin yhdet ja ylemmät säädyt.
Mut niitä ei tietysti kannettu
kuin joskus juhlatiloin,
kuin apin ja anopin peijahin
kälyn, langon perhe-iloin.
Mut muuten ne lepäsi lippaissa
ja piirongin laatikoissa —
oi muistatko, impeni, iloa, kun
sai lapsena penkoa noissa!
Ja muistatko, silloin jos käsiimme
sai pikkunen samettilipas,
heti äiti sen kiirehti korjaamaan
ja hän silmäänsä kädellä hipas.
Se oli hänen onnenlippaansa,
onnen kultansa ainokainen —
tai oli -se vaan hänen äitinsä onni
tai äitinsä äidin vainen.
Ne kulkivat polvesta polveen näin,
ne kulkivat suvusta sukuun,
ne kuuluivat niinkuin silkkihuivit
ja sametit juhlapukuun.
Nyt maailma paljon on edistynyt!
Ei juhla-onni nyt riitä,
nyt onnea arkeenkin tahdotaan
joka päivälle osansa siitä.
Nyt maailma paljon on edistynyt!
Tosin vieläkin juodaan ja syödään,
mut onnen kulta se myntätään
ja ostetaan ja myödään.