Toivoisin tulevan tuolta hongikon hopeisen puolta, kierrätellen, kaarratellen, puun lomitse puikahdellen — min' en ois näkevinäni yössä seisten, yksinäni.
Seisoisin selin sinuhun, sinä vilkuisit minuhun, sormi suulla, jalka puulla, halu karata, kaiho tulla — sydämet sykähteleisi, puut lunta pudotteleisi.
Kuulisin risahtavaksi, tuntisin katoista kaksi, kuulisin: "Kuka se täällä?" Vastaisin: "varas se siellä!" Siten kun omani saisin, tulevaks sun toivottaisin.
1898.
Näin unta kesästä kerran.
Näin unta kesästä kerran, kuinka paistoi päivä Herran, paistoi mulle, paistoi muille, paistoi köyhänkin pihoille; vihersi tuhannet virvet, sinersi sataiset järvet, iloitsi ihanat nummet, tarinoivat metsän tammet, puu puheli, kukka kuuli — köyhä sen todeksi luuli.
Luuli tullehen kesänsä, aukaisi povensa auki suven hellän hellitellä, ilman lintujen iloita — vingahti vihainen tuuli, ulvahti salolla hukka, taivas viskoi talven lunta, kylä kylmiä sanoja.
En ma kerran sen perästä lie nähnyt kesästä unta.
1898.
Tuijotin tulehen kauan.