Tuijotin tulehen kauan, liikuttelin lieden puita, ajattelin armastani, muistin mustakulmaistani.
Kuvat kulki, hiilet hehkui, ajat armahat samosi, liiteli suviset linnut, keikkuivat kesäiset päivät, — poski hehkui, suu hymysi, silmät muita muistutteli.
Vierin maita, vierin soita, vierin suuria saloja, salossa savu sininen, savun alla armas mökki, mökissä ihana impi, kultakangasta kutovi, helmellistä helskyttävi.
Kelle kangas kultaloimi?
Häiksi metsän morsiolle.
Kelle neiti näätärinta?
Hiihtäjälle Hiiden korven.
Ei hyvä hylätyn kauan liikutella lieden puita, vesi silmihin tulevi, pää käsihin tuiskahtavi, kurkussa korina käypi, sylkytys sydänalassa.
1898.
Metsähän oli mun mieli.
Metsähän oli mun mieli kauas kaupungin melusta, honkien ikihumuhun, ikikorven katvehesen.
Tahdoin mä taloni tehdä alle kuusen kukkalatvan, kuulla kuusien humua, sinipiian pillin ääntä, sinikeijujen kemuja, sinikansan karkeloita.
Tulipa tyttö tummatukka, impynen ihanasilma, tumman suortuvan sukija, kautokengän keikuttaja, vilkkui sinne, vilkkui tänne, ilkkui luontonsa ilosta, kun oli luotu luomiskuulla, Luojansa lepäämistöiksi, pesty peipoksi pihoille, maille marjan kukkaseksi.