Unta ja todellisuutta.
Tarjosin sinulle kerran käteni kesäisnä yönä, kun oli linnut laulupuulla, kukat täydellä terällä; tarjoan käden sinulle nyt ma talven tanterilla soidessa vihurin vinhan, kukkain kuolleiden ylitse.
Et sa silloin uskaltanut unteni utuihin, tyttö, uskallatko nyt paremmin urho-unten täytäntähän?
1901.
Katson, katson, kaunis tyttö.
Katson, katson, kaunis tyttö, katson silmies sinehen, pohjahan povesi katson, sydämesi syövereihin, etsin aatosta eloni, tulevia tutkistelen, tuotko tummia minulle vaiko öitä valkoisia.
Muistan, koito, muutkin silmät, silmät mustat ja palavat, joihin katsoin, kauan katsoin, etsin aatosta eloni; luulin päivän koittavaksi, auringon yleneväksi.
Yö yleni, tähdet sammui, säihkyivät salamat yössä, jyrisi Jumalan kosto, satoi rautaiset rakehet mun poloisen pään ylitse, harhalapsen hartioille; ajoivat armotta minua salon poikki, toisen pitkin, löivät turraksi lihani, luuni kaikki kangistivat, puutuin puuksi suon selälle, ahon päähän pökkelöksi, pikkulintujen peloksi, variksien vaakkumiksi.
Viikon seisoin suon selällä tunnotonna niinkuin tukki, korpit hyppi korvillani, silmillä varikset vaakkui, pedot juurella pesivät, hukat luona huutelivat; lapset parkaisi pahasti marjamailla käydessänsä, nähdessä näköni mustan, surun synkän syövyttämän.
Tulipa tyttö tähtisilmä, enkeli elämän joulun, ei se parkaissut pahasti eikä luota loitonnunna, tuli luoksi leikkimähän, vienoinen visertämähän, saapui silmin niin sinisin, kävi niin valkoisin kätösin runkohon ruman petäjän, juurihin jumalten hylyn — soi salossa enkel'laulu, lapsen nauru laaksoloissa.