Minkä taisin, poika parka, ja tyttö, mitäpä taisit tulelle tulisen silmän Luojan suuren syttämälle?
En minä sinua syytä enkä syytä itseäni, syytän syitä suuren Luojan, pattoja pahan jumalan: poven pienen pyöreyttä, varren hoikan valkeutta, kulmakarvan kauneutta, kautokenkien keveyttä.
Alas sa alati katsoit, katse loisti luomen alta, liekki ripsistä ritisi, kulmista kulona kulki, lieskahti pojan povehen, risahutti rintaluuhun, povea porottamahan, himojani hiiltämähän, suoniani särkemähän, jäntereltä jäytämähän.
Siitä en sinua syytä enkä syytä itseäni.
Vaan siitä sinua syytän, siitä syytän itseäni, sa ettet nauranut enemmän, ma enemmän naurattanut pienillä pilapuheilla, tyttölasten lauleluilla.
Jos oisit nauranut enemmän ma enemmän naurattanut, ei oisi elämä mennyt, elämän kauneus kadonnut, tummunut tupani orsi, koko pirttini pimennyt, kun sinä menit minulta, kun putosit, pohjantähti!
1901.
Tuulinen sija.
Neiti, neilikkka punainen, yrttitarhan taideluoma, kammiossa kasvatettu, lempeässä lämmitetty, tuulinen sija sinulla oli orvon ikkunalla.
Neiti, neilikka punainen, kesän haave hangen maassa, päivän kukki, toisen tuoksui, päänsä painoi kolmantena runolaulajan lasilla, ankaralla akkunalla.