Laivan laitaa vasten lepäsin, katselin kauan veteen peilikirkkaasen unelmoivin silmin. Yhä syvemmä katsoin ja katsoin, siks kunnes pohjasta meren näin ensin kuin hämypilven; se muodostui, värit sai, jo nousivat tornit ja kirkonkaaret ja vihdoin päivässä päilyvä kaupunki muinais-alankomainen ja ihmis-vilkas. Miehet mietteiset, musta-viitat, pitsikauluksin, kunniaketjuin, pitkin miekoin ja pitkin naamoin astuvat poikki kirjavan torin päin raatihuonetta porras-ylhää, jota kiviset keisarikuvat vahtivat valtikoin sekä miekoin.
Mut eessä pitkien huonerivein, miss' akkunat ovat kuvastin-kirkkaat, pyramiideiksi leikatut lehmuspuut, käy sulkku-suhisevat immet hoikka-varret, kukka-kasvot kainosti verhossa mustan myssyn ja kumpuavan hiuskullan. Sulhot kirjavat, puvussa Espanjan, ohi teikkaavat, päätä nyökkäävät. Vanhemmat rouvat ruskein, vanhanpartisin vaattein, helminauhoin ja rukouskirjoin kiiruhtavat tuomiokirkkoon suureen, minne kellojen kaiku ja urkujen pauhaavain sävel kutsuu. Minut itsenikin valtaa kaiun kaukaisen väristys outo! Alakuloisuus, syvä, ääretön kaipuu rintaani hiipii, rintaani tuskin tervehtyneesen; on kuin sydänhaavoja suuteleisivat huulet hellät auki jälleen; punapisarat kuumat vierivät vitkaan tuonne syvyyden kaupunkiin, yli vanhan talon, vanhan, korkeapäätyisen talon, niin surumielisen, ihmis-tyhjän; akkunassa vain impi istuu pää vasten kättä kuin lapsi orpo ja unhoitettu — ma tunnen sun, orpo, hyljätty lapsi
Niin syvään, meren-syvään siis minulta peityit sa oikusta lapsellisesta; etkä enää päässyt ylös, vaan istuit vieraana vieraiden ihmisten luona vuossadat pitkät, sill' aikaa kuin minä, sielussa kammo, yli kaiken maan sua etsein, yhä, aina etsein, sa aina-lemmitty, kauan-kaivattu, vihdoin-löydetty! Löysin ma sun, näen, näen minä jälleen sun kasvojes sulon, nuo silmät viisaat ja uskolliset ja hymysi armaan; enkä ma milloinkaan sua heitä, alas astun ja luoksesi riennän, syli auki syöksyn sun, heleän, helmaas!
Mutta aikaan oikeahan jalkaani kapteeni tarttuu ja vetää mun laivanlaidalta pois ja huutaa suuttuen, naurain: "Tohtori, piru teitä riivaa!"
8.
Rauha.
Korkealla seisoi päivä, taivaan valkeat pilvet peitti, oli meri tyyni ja miettien istuin ma perässä laivan haaveksien; ja puoli-unessa, puolivalveilla näin minä Herran, maan Vapahtajan. Vaatteessa valkean-aaltoavassa hän pilven-pitkänä kulki yli maan ja meren; kohos päänsä korkean taivahan kupuun, hän kätensä siunaten laski yli maan ja meren; ja rinnassa, sydämenään hän kantoi päivää, punaleimuavaa kesäpäivää; ja punainen, hehkuva aurinko-sydän se valoi armonsa säteet ja valonsa lempeän, armaan, loistaen, lämmittäen yli maan ja meren.
Kellojen kaiut juhlalliset niinkuin joutsenet kuljettivat ruusuköysin laivaa lainehilla; vetivät rantaan vehreähän, miss' ihmiset asuu, kohoo kaupunki torni-kaunis.
O, rauhan ihme! On kaupunki hiljaa, ei kuulu sen kumea pauhu, ei arkitointen kielevä, mielevä sorina; kaduilla puhtailla, kaikuvilla käyvät ihmiset valkea-vaatteet palmunlehviä kantain; ja kussa kaksi yhtyy, he katsovat poven pohjaan toistaan ja värähtävät vienosta, armaasta alttiudesta; he toistaan otsalle suutelevat ja katsovat ylös aurinko-sydämeen Herran, mi sovittaen alas säteilee punaista vertaan; ja kolmesti autuaina he lausuvat: "Kiitetty olkoon Jesus Kristus!"
* * *