Tarina.
Oli kirkko, mahtava muinoisin, sen ympäri korpi sankka, toki nyt on se vanha ja rappeutunut — mut urkujen ääni on vankka.
Sen holvit on reikihin haljenneet, sen kaaret on kallellansa, tuon tuntee soittaja harmaapää, kun koskee hän soitintansa.
Käsi mestarin päästää tohdi ei sen myrsky-ääniä soimaan, hänen tyytyä täytyy ja kansan myös vain hillityn sävelen voimaan.
Taru kertoo: soittajan harmaapään tuon vangitsi naisen valta, yöstä päivästä silmät sen paistoivat, enin sävelten aaltojen alta.
Tuli iltamessuhun nainen tuo; ne leimusi silmää kaksi, sopet hämärät haavehin täyttyivät, kohos kattokin korkeammaksi.
Ne liekehti, leimusi silmää kaks, kyti pohjalla murheen hiili, punahuulilla neitseen hurmaus ja morsiussuukko piili.
Tuo hullausi soittaja harmaapää, se aaltosi naispovi nuori kuin hälle ois tarjonnut kaiken sen, mitä verhosi vaatteen kuori.
Hän tunsi ne aallot, hän huomas sen suun, hänet valtasi vaikea loihtu, säde illan ikkunat ruskosi kuin veripuuntavan sydämen soihtu.
Sävel urkujen pauhaten, myrskyten soi, kuin tuomiontorvi suuri. Kansa kirkaisi. Taas tuli hiljaisuus. Oli murtunut kirkon muuri.