Kuin välkkyvä juova alla avaran taivaan, vangitsematon kuin meren vaahti oli olemukseni. Vain leimaus, valokaari se kaikkiaan oli.
Ja kuului kuin humu, kuin herätys-huuto, sen tuhannet tunsi, se viittasi toivoon. Se oli ääni, mi korvesta kutsui, se vapaudenkasteella kastoi.
Ja sotaan se soitti ja vapauden aamuun, se lempivät vihki, se laulajat sytti. Soi pohjolassa kannel tai kalpa, on kaikessa väre sitä ääntä.
Ei hauta, jonka tein, ei siemen, jonka kylvin, päämäärääni näytä, elontyöni päätös ole. Se on versova, kasvava kauan, siksi kuin sydän-aatteeni täyttyy.
Kun nälkää ei enää näe työn lapset, kun vaiva palkitaan ja vaimo saa leipää, oi, silloin on hiessä, joka virtas eestä voiton, pisar minun otsaltani.
Kun valtiokirkko kerran maahan kaatuu, Jerikon torvien soidessa, maan järistessä, oi, silloin on pasuunain parvessa pieni torvi, jota minä kerran soitin.
Kun idästä kaikuu: Terve, vapaus, terve! Kun herää hurja voima, kun Venäjä leimuaa, oi, silloin on roviossa varmaan säen pieni minun tulipalostani.
Kun seppele päässä kerran Puola seisoo, vapaana, vankkana, ehjänä jälleen, oi, silloin on hurmeessa, joka sen hinta oli, osa hurmettani.
Älä usko, että säikyn, siis vaikka tiedän, ma vaipuvan unhoon, mitä tein, kuka olin. Ajan vastaisen parhaissa elää on myös laji kuolemattomuutta.