Vergiliuksen lähtiessä.
Suojelkoon sua taivas, oi, suojelkoot Helenan veljyet, tähtöset! Teljetköön isä tuulien kaikki muut, toki ei leyhkiä läntisen.
Kannat, oi alus, kallista! Saata Vergilius Attikan rannalle, saata ehjänä sankari, että säilyisi, oi, puoli mun sielustain.
Rautatammi ja vaski lie kolminkertahinen ympäri rinnan sen ollut, ensin mi uskoa aaltoin armoille voi haahtensa haurahan,
eikä peljännyt puuskia pohjoisen, idän ei inhoisan raivoa, tuon, mi hyökyjä Hadrian hallitsee, pelännyt ei sadetähtiä.
Olla kuoleman-kylmä se mahtoi mies, joka voi silmillä kuivilla nähdä nuo merihirviöt, kauhun kalliot myös, Acrocerauniat.
Turhaan maat sekä mantereet luojat leikannehet lie meren kuohuilla, koska kuitenkin irstahat haahdet kaalamojen kiellettyjen yli ui.
Uljas kaikkea uhmaamaan, heimo ihmisen käy herjahan, vääryyteen. Uhmin Iapetuksen iaps vilpillä viekkauden toi tulen kansoille.
Tuotu kun tuli linnastaan taivaisest' oli näin, paisehet, kuumehet oudot maan yli lankesi, kuolo askeliaan kiiruhti ankara.
Nousi Daedalus ilmoille sulkalentimin, joit' ei ole sallittu ihmiselle; ja Herkuleen voima murskaksi löi Tuonelan portitkin.