Tyttö nuori päivät pitkät kulki korpimailla karjaa paimennellen, siellä riemusuulla lauloi tyttö, lauloi laajan ilman lintusille rinnan nuoren kaihot kaukomielet.
Metsätietä pyssy olkapäällä poika uljas, valkolakki, astui, kuuli kaiholaulun kalliolta, riensi sinne, näki neien nuoren— kysyi tältä, mitä tietä voisi päästä vaaran taakse tarvassuolle.
Pojan mentyä se tyttö itki, eikä itse tiennyt, miksi itki.
Toisen kerran luokse saman paaden sattui poika metsämatkoillansa, väsyneenä viereen immen istui, istui siinä kaiken kesä-illan nauratellen neittä kainokaista.
Pojan mentyä taas impi itki, eikä tiennyt vielä, miksi itki.
Joutui synkkä syksy, sade-ilmat, kuihtui kukat, siirtyi laululinnut, kuulunut ei enää metsämiestä, kaikunut ei laulu kalliolta.
Paatta vasten paimentyttö itki: nyt hän tiesi kyllä, miksi itki.
HAAVEILEVALLE SISKOLLE.
Käy pois, oi sisko, sen koivun alta, se koivu on turmion, tuskan puu! On huolten aaltoja lahden aallot ja kaihon tuoja on illan kuu.
Sen koivun oksilta kiehtoin soipi tuo tarina kaunis ja utuinen, mi pettänyt on niin monta, monta— ma myös oon kuullunna kerran sen.