Suvipäivyen suukosta syntyvi auer ja aikansa kaiken se leikkiä lyö, niin kaunisna päällä sen kaartuvi taivas ja aalloton selkäin on sinivyö.
Sinä impeni oi, olet aamunen auer ja syntynyt lietona leikkimähän, et tiedä sä tuulista, ukkossäistä, olet lapsonen päivyen pilvettömän.
Minä syntynyt oon kuni yöhyen usma vain palteella rantaman hallaisen, ei kehtoa huolinut hellivä päivä, ma laps' olen yön sekä pimeyden.
Sun kehtoas kierteli haltiat onnen ja maailma tarjosi aarteitaan, mut äityen itkut ja näljän ja tuskan ma lapsuudestani muistan vaan.
Sinä kasvoit kummulla yhteiskunnan ja ruusuja vain oli elosi tie, minä laaksossa synnyin ja laaksossa kasvoin ja kulkenut en yli kukkien lie.
Ei marmori-otsasi puhdasta lunta ole huolet ne konsahan uurrelleet, ei tummunut itkusta silmäsi taivas, ei poskea kyntänyt kyynelveet.
Olet untuvakehdossa uinunut aina ja keijuset kehräsi untesi vyön— ja sentään koito ma toivoa koitin ja luottaa liittohon päivän ja yön.
Oli houreita haaveet ja turhia toiveet, ma hullu kun kummulta kukkaa hain, ei kukkine mulle ne kunnahan ruusut, saan laaksosta onneni etsiä vain.
Ei päivyen auer ja yöhyen usma ne yhtehen yhtyä konsana vois— kun joutuvi ilta ja usva kun nousee, niin auer jo pilkaten häipyvi pois.