Sijan tieän, kussa synnyin,
en tieä sitä sijoa.
kussa kuolo kohtajavi.
Kanteletar.
ISÄN KUOLLESSA.
(1890.)
I.
Nosti kevät vaaramaille marjat, kylvi laaksoloille kukkiaan, vapautti aallot vaahtoharjat, velloi luonnon vedet pursumaan, sydämissä elpyi toivesarjat, rinnat kaikki uhkui riemujaan.
Mutta kevät, riemunaika, multa murti toiveheni kultaiset, sytti sydämeeni tuskan tulta, hersymään sai kyynelhettehet: kevähällä kuoli taatto kulta, siitä mulle murhe, kyynelet.
II.
Yksin istun rantamalla kauniin kotilahdelman, siinä istun murhemiellä alla tuomen tuoksuvan.
Rinta aaltoo, aate raivoo, kuohuu kyynellähtehet: »Taattoamme, taivon Herra, meiltä sentään viene et!
Vuota vielä vuosi, kaksi, jotta kasvaa siskot saa, viel' ei jaksa viljon veljet kurkihirttä kannattaa.»