Kuinka lie! Mut kauhu valtas Suomen miesten mielet, kun he huomas vaaran päältä tuimat tulen kielet, kauhu hiipi kalvan päihin, tunki miesten tarmoon,— toiset pyrki pakohon ja toiset turvas armoon.
Näinpä loppui taisto suuri, taisto Väinön taian, näinpä päättyi päivä armas, päivä Väinön aian. Eikä vielä sammununna ollut soihtu ruskon, kun jo Suomi Kupittaalla otti uuden uskon.
VI.
Kansa outoja anoppi,
ikävöitsee ilma kaikki.
Salamnius.
Ja silloin Suomen tietäjä läksi vesiä ventoja kulkemaan, silloin vaikeni Väinön kannel, kuoli luonto maan.
Silloin Metsolan metiset piiat ristit riistivät rinnaltaan, kullat kulmilta karistivat, ja huolivat itkien Tapion linnan mustahan murhehuntuun ja kauvas korpehen kätkeytyivät saunahan salaiseen.
Silloin Ahtolan armahat neiet, vaahtivaipat, sukelsi surren ainiaaksi alle aaltojen syvien, jättäen rannat, raumat, heittäen suruhun heleät hiekat, kaislikot yksin karkelemaan.
Silloin karkkosi ihanat immet kaarilta Suomeni taivaan, päättyi kirjat päivyen neien, katkesi Kuuttaren kangas,— Ja kautta ilmojen, kautta maan soi valtava valitushuuto: On kuollut Suomen suuri Pan, on kuollut luonnon laulu!—
Mut Ruotsi silloin Suomen rantamalle myös merten takaa oudon taimen toi, ja vuodet vaipui ajan virran alle ja vieras virpi täällä vihannoi; se kohta päänsä nosti korkealle ja juuret vankat syvään maahan loi. Ja tiedon terhoja se tammi tarjos ja uskon katvehella kansan varjos.
Mut velkahan sen taimen kylväjille ei jäänyt Suomen kansa konsanaan, vaan kiitollisna tammen antimille sen otti uudeks' uhripuuksi maan ja kantoi kullat, heitti helmet sille ja antoi viime aumat pelloltaan ja uhras laumoin sille lapsiansa— ei, jäänyt velkahan ei Suomen kansa.