Näin yhä Ruotsin rautatammi nousi ja päälle pilvien se nosti pään ja yli maan sen ylväs latva nousi ja taivon kaiken katti lehvillään; ja turhaan ampui päältä päivän jousi ja turhaan kuuhut kylvi välkettään. Se tammi taivon valon maasta sulki ja yössä kaihomielin kansa kulki.
Ja suruun riemut suli, päivät öihin ja murhe musta hiipi Suomelaan, ei kuuhut pilkkinynnä pirttilöihin, ei päivä koittanunna konsanaan; se tammen kyllä kutoi kultavöihin, mut yöhön jätti majat Väinön maan. Ja hiljaa hyräellen majoissansa näin päivää kaipaellen lauloi kansa:
»Ain' on päivä paistamatta, kuu kulta kumottamatta näillä Väinölän tuvilla, Kalevalan kankahilla. Vilu viljalle tulevi, karjoille olo kamala, outo ilman lintusille, ikävä inehmosille, kun ei konsa päivyt paista, eikä kuuhuet kumota.
Hauki tiesi hauan pohjat, kokko lintujen kulennan, tuuli haahen päiväyksen; ei tieä inehmon lapset, milloin aamu alkanevi, milloin yö yrittänevi, nenässä utuisen niemen, päässä saaren terhenisen.»
Ja hongat humisi huolissaan Suomen salomailla ja surua solkikoivut soi ja huokasi korven kuuset;— hellitteli heinät vienot, kuikutti kukat kanervan, ahoset armahat vaikeroi ja nurmet nuoret itki.
Ja Väinön kantelo kaiutonna valitti kivillä rannan ja Suomen laulu orpona, onnetonna vieri maita, vieri soita, vieri synkkiä saloja vaan nääntyen näljissänsä.
Ja kansan riemu seisoi vaiti vaan oven suussa, orren alla, mut mahtavana pöydän päässä, lautsan päässä, murhe, itku isännöi kun oli poissa armas päivä, Väinön maassa yö.
VII.
Arvon mekin ansaitsemme
Suomen maassa suuressa.—
Jaakko Juteini.
Mutta häipyy hetket nukkuvankin, vierii sokeankin viikot pitkät, kului aika myöskin kurjan Suomen. Yössä yhä Osmon onni itki, kahlehissa kulki kansan kieli, murtui Suomen laulun suojamuurit, katkes kansanhengen kurkihirret, raunioiksi vajos Suomen valta. Kesannoiksi Sampsan pellot jäivät, kylvämättä kasket Kalevaisten, niittämättä Väinön touot, toivot: Kussa taannoin kansan vilja kasvoi, siellä huojui vaan nyt korpi kolkko; kussa muinoin karjan kellot kalkki, siellä kaikui ruske kontioiden; kussa ennen käkökullat kukkui, siellä yökkö lensi, huusi huuhkain.