Surumielin Suomen äiti itki: »Kussa kuljet armas kuopukseni, missä viivyt viisas Väinämöinen? Emos vanhan auttajaksi astu, joudu päästäjäksi päivän uuden, sekä päivän jotta kuuhutkullan!»
Silloin säälitellen Väinö vanha, joka paltehelta auerpilven kohtaloita Suomen kansan katsoi, katsoi kyynelsilmin, murhemielin, taivahalta tähtimiekan tempas, Kalevaisten vanhan väkikalvan— jonka sinne oli heittänynnä Suomen rantamilta lähtiessään— ja hän maahan valosäilän viskas, halki taivon, puhki pilvilöiden, läpi jättitammen taajan latvan.
Lailla leimauksen miekka lensi, vaipui kalpa Ukon vaajan lailla, tiensä leikkas läpi tammen lehväin, syvään päätä myöten maahan syöksi.
Näki kansa liekin leimahtavan, tuikahtavan oudon tulikielen ilman öisen, ikisynkän halki; kaikki tuota katsomahan riensi, kuunko keträ oli kirvonnunna, vaiko lentänynnä taivon tähti, pudonnunna päivän pyöryläinen. Neuliaisna sinne nuoret juoksi, kontiona sinne vanhat kulki, petran askelilla poiat potki, neiet joutsenena souten joutui— kaikki sinne, kunne viiru viittas, kunne rata rasti, juova johti.
Eipä ollut päivän pyöryläinen, eikä keträ kuun, ei taivon tähti, oli miekan kahva kankahassa, kultakahva, helmin huolieltu; mutta päältä paistoi päivän juova, reppänästä säde pieni pilkki, siinti taivas, kuulti kultapilvi. Jopa päättyi petran päivämatka, jopa soutu sorjan joutsenenki, ihastellen, ihmetellen kaikki jäi nyt katsomahan kankahalle, katsoi taivahasen, maahan katsoi, katsoi toinen toisehensa, eikä tiennyt mistä oli miekka tullut, kusta revennynnä päivän reikä.
Saapui vihdoin sinne ukko utra, itse Virokannas Karjalainen, joka syrjäisessä sydänmaassa eli yksin salon saunassansa, eli muinaisissa muisteloissa, lauleloissa ajan vanhan vainen. Hänkin nähnyt oli liekin lennon, kansan humun kautta korven kuullut, kaalonunna tuota katsomahan, vaikka tiellä jäänyt muista jälkeen.
»Onpa niinkuin tuolta päivä pilkkis», virkkoi Virokannas ihmetellen, tirkistellen kohti taivon kantta, kuusten latvain lomi kurkistellen. Vaan kun katse valon tietä seuras päästä päähän, maahan taivahasta, huomasi hän kahvan kankahassa, hieroi silmiään ja tuumi silloin: »Eihän liene vanha Väinön miekka!»
Maahan kumartui ja sormin kulki kahvan kaunehia tunnustellen, tunsi Ilmarisen ihmemiekan, tunsi kirjat, tunsi kullat, helmet, tunsi Väinön vanhat taikamerkit.
Mutta kummissansa kansa kertyi äijän ympärille tiedustellen: »Miekan tunnetko ja mist' on tullut, kust' on tänne päässyt päivän pilke?»
Silloin Virokannas päänsä nosti katseen ylvään yli kansan luoden: »Kalvan tunnen, tunnen kantajankin! Senpä muinen seppo Ilmarinen takoi Väinämölle, veljellensä, kun ol' Louhi valon maasta vienyt, vienyt vuoren alle aurinkoisen. Sillä Väinö Pohjan kansan kaasi, voitti yön ja päästi Suomen päivän.»