Ihmetellen kysyi Suomen kansa: »Kummia sa kuulut haastelevan,— ken on Ilmarinen, ken on Väinö, kerro meille!»—
Virkkoi Virokannas Karjalainen: »Laulaisinpa, totta taitaisinpa, kun ois täällä joku joukossanne, joka löisi käden kättä vasten, mielen mieltä, kielen kieltä vasten, lähtäksemme laulun laajan teille, virren vienon vettä soutaksemme.»
Äänetönnä seisoi Suomen kansa, vaiti viipyi vanhat, nuoret. Vihdoin astui vaari sadan vuoden vanha toisten takaa horjuen ja lausui: »Taisin kuulla noita taatoltani joskus piimäsuuna pikkaraisna, vaan on ruostunut jo kielen lukko, kurkku kuivanunna, muisto mennyt. Toki vielä toisen muistutellen jotain niistä ehkä tietä voisin.»
Ja he istahtivat kankahalle, kannon päille, kalvan kahden puolin, löivät kädet vankat kättä vasten, saumasivat sormet toisihinsa. Karjalainen sana-arkun aukas, Virokannas virsilippahansa; lauloi ilojansa entisiä, muinaisia onnen muistojansa, lauloi Suvantolan sankareista, kosijoista kuulun Pohjan neien, lauloi Väinämöisen voimatöistä, Sampo-matkasta ja Louhen maasta.
Hymyhuulin noita kansa kuuli, niinkuin lapsi kehtolauluansa, jonk' on äidiltänsä ennen kuullut, mutta unhottanut maailmalla. Nauroi nuoret Ahdin leikkilöille, Väinön lausehille vanhat nyökkäs, itki neiet nuoret Kullervoista, poiat surkutteli Ainon surmaa.
Vaan kun vielä lauloi ukko kallas, kuinka kaikk' ol' ennen toista täällä, kuinka toisin täällä touko kasvoi, toisin leivo lauloi, lehto tuoksui. Kuinka ennen täällä suuret laulut raikui suusta suurten sankareiden, kuinka ennen täällä suuret miekat säihkyi säkeneitä suurten töiden, kuinka yksi, suuri Suomen manner kantoi yhtä, suurta Suomen kansaa— silloin kansa kysyi kaihomielin: »Miksi ennen kaikk' ol' onnellista, miksi muinoin kaikki kaunihimpaa?»
»Silloin paistoi päivä»—vanhus virkkoi. Ja hän lauloi, kuinka niemellänsä vapaa kansa kerran kynti, kylvi, mutta merten takaa vieras saapui tuoden rantamalle taimen oudon, taimestapa kasvoi jättitammi, jonka latva maasta päivän peitti.
Ukon kertomata kuunnellessa syttyi sydämissä aatos uusi, syttyi niinkuin kulo kankahalla: ensin hiljaa, ritisten se hiipi, piirsi matalana maata pitkin, kanervissa kiemuroiden kulki, kunnes löysi kuusen kunnahalta, kuusen korkean ja kukkalatvan, johon roihahti ja taivahalle kauvas kansan pyhän tahdon kantoi: »Taitettava onpi tammi suuri, kauhu kaadettava Suomen niemen!»
Urhon huudon Väinämöinen kuuli, ja hän riemastui ja rinnassansa syttyi toivon säde, kerran vielä päästä ahojansa astumahan, soutamahan Suomen suvannoita. Ja hän lauloi uuden ilmapurren, emäpuuksi taivon kaaren taittoi, puutti pohjan ilman pieleksistä, päivän sätehistä laiat liitti, kokan kultas aamun purppuralla, illan kuutamolla keulan huoli— valmis lähtemähän ollaksensa, konsa kajahtaisi kutsu kansan.