Yksi mieli, yksi kieli,
siin' on suoja Suomenmaan.
Oksanen.
Jo silloin Väinön kansa ties, mit' tehdä miekallansa, ja voiman rinnassansa nyt uuden tunsi Suomen mies ja iski kalvan kahvaan— ja raadannasta rahvaan jo soitti somer alla maan ja helkki kangashiekka, mut eipä kalpa nouse vaan, ei vääjä Väinön miekka,
Ja kautta Suomen kaivattiin nyt miestä miekan päähän ja Auran rannat raivattiin ja Pohjan korvet porkattiin nyt aina Turjan jäähän. Mut ollut kalvan nostajaa ei suuren Suomen mailla ja ilman päivää itki maa ja kansa kuuta vailla.
Mut silloin nousi »pikku mies», kuin tuoma äkkitaian, hän työnsä tunsi, tiensä ties ja arvas tuulet aian. Ja annas, kului hetki, kaksi, hän nousi maansa mahtavaksi ja katsoi yli kansojen ja kohos korkeaksi: kun jalka maassa teutaroi, niin pilvet päätä piirsi, kun ääni kautta korven soi, niin kaiku vuoret siirsi.
Hän tempas teräsjänterin nyt kalvan kankahasta ja ihmetellen nähtihin sen vanha loisto vasta: kun kuuhut paistoi kärjeltä ja tähdet lappealta ja päästä koitti päivän koi ja aamu kahvan alta!
Ja päänsä päällä miekkoaan hän heilahutti kerran ja tulet tuiski halki maan ja iski ilma Herran. Ja tammen suuren kaadantaan. nyt urho läksi voimassaan ja mäet mätkyi ja linnat liikkui ja kivet kirpoi ja paadet kiikkui ja kosket kohisi kuivillen ja virrat suunsa sulki ja kuuset kumarsi laulaen, kun Pohjan urho kulki.
*
Alle tammen kun oli tullut urho, miekka kirkas pilviä kohti nousi, nousi niinkuin nousevi kirjokaari kannelle taivaan.
Iski kerran, iskipä toisen, tulta miekka leimus, puu säkeneitä säihkyi, ilma vinkui kuin rajuyönä huiput aution vuoren
Niinpä vihdoin kerralla kolmannella tammi lysmyi kuin Ukon lyömä, taittui; ajan tuulispää tyven työnsi länteen, kaakkohon latvan.