Mutta miekan urho se heitti jälleen tähtiparvein taa sinitaivahalle, heitti kansalleen valon viittojaksi, soihduksi yössä.
IX.
Ja on kuin ilma uusi
taas hengähtäis yli maan.
Paavo Cajander.
Jo pääsi paistamahan Suomen päivä, jo pilvet pääsi pitkin juoksemaan ja väistyi Väinön maasta huolten häivä. Ja aamu uusi aaltoo halki maan, kuin virta, joka teljet tempas eestä ja vyöryy voitokkaana voimassaan. Ja leivot kaartaa taivon kantta seestä ja kunnahilla huljuu huomenkoi mi kimpoo kirkkahana lammen veestä ja rantapuiden lehvät purppuroi ja heittää heinän päille suuteloita ja kanssa kaisla-neitten karkeloi.
Ja lehdot helkkää lempi-uuteloita ja onni oksapuilla visertää ja kuuset heijaa kulta-unelmoita. Kas, kuinka tuoksuu kevätkerkän pää ja päivän sattuessa kuusten alle, kas, sammal silkin lailla välkähtää! Ja lämpö läikkyy maalle nukkuvalle ja kukat umpustansa kurkistaa ja perhot leijaa. Näinpä taivahalle nyt huomenhymniänsä hymyy maa ja auer tanssii aamun poskipäillä ja tereet terhenisnä tanhuaa.
Mut kuningas ei saavu yksinään, vaan jalo juhlajoukko seurassansa, kun vierii valtavaunut kruunupään, niin lauluin, huiluin häntä seuraa kansa. Ja yksin tullut Suomen päivä ei, vaan ajan orhi eellä viestit vei ja Suomen mieli kulki kupeellaan ja ohjaksissa istui onni maan ja valtikkata kantoi Suomen valta ja ristirinnoin Suomen kieli kulki ja kansan riemu kaikui kaikkialta— ja Suomen laulu juhlasaaton sulki.
Ken ei nyt tahtois nähdä ruhtinastaan, niin, nähdä sekä näyttää lapsilleen? Ken ei nyt rientäis valtiaansa vastaan ja yhtyis ylkäsaattoon iloiseen? Ja arki-askareensa jätti kansa ja kesken kyntäjältä sarka jäi ja pöydän alle neule neieltäi ja kaikki riensi juhlapuvuissansa nyt kyläraitin päähän katsomaan, kons' saapuu kansan taatto, Suomen suoja, kons' saapuu valtaherra, valon tuoja, se kauvan kaivattu, se toivo maan.
Ja tuomen lehväsiä kansa leikkaa ja pistää tietä pitkin tuoksumaan ja portin laitannassa poiat veikkaa ja neiet nuoret kylvää kukkiaan. Mut metsän rantaan pälyy joka pää ja kaikki vuottavat he ruhtinastaan.
Jo kumu kuuluu, tomu pöllyää ja tieltä kuultaa kullan välke vastaan… ja polvet neitojen jo nyykähtää ja vaari kohottaa jo lapsenlastaan.
Mut Hän ei saavu vielä, viesti vaan, uus aika, airut päivän ruhtinaan, min orhi kulkee kuni aamurusko ja karkaa rautakengin kautta maan, min kypärässä heiluu uusi usko, ja uusi toivo välkkyy kalvassaan.