»Hän saapuu, saapuu!»—ajan airut huus, »hän saapuu, Suomen auvo, aamu uus! Tiet maassa tehkää hälle avaroiksi ja portit kaartakaatte korkeoiksi, hän kulkekohon kukkasilla vaan ja astukohon köynnöksien alla ja olkoon kaikki kansa polvillaan, kun kuninkaanne saapuu kunnialla!»
Hän tuossa on jo. Orhit hirnahtaa, ja vaunut lentää lailla Ukon nuolen, ja kauvas vaaruu alla vankka maa ja metsä maahan painuu kahden puolen. Ja kansa portin luona polvistuu ja aamuansa vartoo avopäin; ja kukkatuoksut tielle tunkeuu— ne myöskin ruhtinastaan tervehtäin.
Jo veräjälle vaunut seisahtaa ja pyssyt paukkaa, liput liehuaa, ja kummun päältä kirkonkellot kaikuu ja mahtavasti vastaan vaarat raikuu— kun valtias se nousi vaunussaan ja viittas lempeästi kädellänsä ja loihe lausumaan:
»En maahan polvistaa ma tahdo teitä, vaan tahdon korkealle kohottaa. En vaadi teiltä muita seppeleitä, kuin joita kasvaa hyveen kukkamaa. En avaroita teiltä ano teitä, mut sydämenne mulle avatkaa, ja kaikin seuroineni majoitusta ma siellä pyydän sekä siunausta.»
Hän päätti näin. Ja riemun huuto nous, kuin tuulispäässä aalto ulapalla, se kasvoi, karttui, paisui, kauvas sous ja vaikes maininkina vaipumalla. Mut kuningas se astui vaunustansa ja läksi katsomahan kansoansa ja lapset eellä kulki laulaen ja vanhat seuras vaiti siunaten.
Näin kulki kuningas se kautta maan, ei vieraellut luona valtojen, ei poikennunna palatseihin vaan, mut usein mökkiin muonarengin astui ja yöpyi torpan majaan matalaan. Ja kaikkialla kunne kulkikaan ol' ovet auki selkoselällään ja suli sydämet ja silmät kastui ja rauha, riemu seuras jälkiään.
Ja kansan onni kaikui ouruten ja siunausten siimesvöiden alla ja kukkasilla nuorten toivojen näin Suomen päivä kulki kunnialla.
TAMMEN LASTUJA.
AALTOJEN ALLA.
On uljahin korallilinna meren pohjalla myrskyisen ja linnassa valta-istuin se päilyvi päärlyinen, ja istuimella on impi, ei impiä inhan maan, ja kauvas loistavi kruunu hänen tummilla kutreillaan.