Ja suuret on suojat siellä, salit hohtaen huikaisee, sadat soihdut seinillä räiskyy, tuhat tuohusta leimuelee. Ja tuuli kun joskus tyyntyy sekä taivas seijastuu, niin kaunihit kangastukset veen pintahan heijastuu.
VÄINÄMÖISEN SYNTY.
Näin oli synty Väinämöisen, rotu rohkean runojan:
Meren laajan suuri sulho kaihosi Kavetta naia, halki aikojen halasi immeksensä Ilmatarta. Valjasti valiot varsat, veden varsat, vaahtoharjat, kokosi kosiokullat, huolitteli huomenlahjat, ajoi neittä kihlomahan, ilman impeä kosihin.
Kauvas kaikui ruoskan roiske, kuului kuorskuna hepojen, kauvas kuulti kullan välke, loitos helmyet helisi, ajaessa Ahtolaisen ilman impeä kosihin.
Tuop' on impi, ilman tyttö, Kave luonnotar korea, istui ilman vempelellä, taivon kaarella kajotti pilvilinnan liepehellä, utu-uudinten takana.
Lausuipa ulapan urho:
»Istu impi korjahani!»—
Impi noin sanoiksi virkki:
»Miksi neittä korjahasi?»
Veden valta vastaeli: »Meren laajan morsioksi, aaltojen ajelijaksi, Ahdin linnan liikkujaksi, suojien sulostajaksi, kultieni kantajaksi, helmien helistäjäksi.»
Lausui laajan ilman impi: »Suotta kultasi kuluvi, helmesi helähtelevi! Impenä ikäni kaiken aina aionkin elellä, enkä suostu sulhosihin, mielly miesten leikkilöihin.»
Veen valio, ulapan urho, tuosta suuttui ja syäntyi, nosti aallot ärjymähän, hirmumyrskyt mylvimähän väkivalloin vieäksensä ilman impyen ihanan. Vuorina meret kohosi, tuntureina tuulten alla, veet samosi syövereistä, pohja kuivana kihisi, paaet paukkui, louhet loukkui, vaahto pilviä valeli.