Mutta Ilmatar ihana istui ilman vempelellä suojassa ikisulonsa, impisalpojen salassa, kuhun ei tunnu tuulten voima, ei ulotu urhon raivo.
Vihdoinpa vihainen sulho leppyi vallan lempeäksi, vuoret laski, laaksot nosti, meren tanteren tasasi kirkasna kimaltamahan, lämminnä läpäjämähän. Syvältä sydämestänsä kultansa kuvan hän nouti, toip' on lempensä totisen pinnallensa päilymähän, kaunisna kajastamahan.
Kave luonnotar korea pilkisti lomasta pilven: Katso! Kalvosta ulapan paistoi kaunis taivon kaari, kaarelta korea impi, kuuhut neien kulmaluilta, päivyt impyen povelta.
Neitosen sydän sykähti, kimmahti kivinen rinta, leimahti povessa liekki, suonissa säkenet suihki— vaan ei vielä ilman impi suostu sulhonsa sylihin.
Tuostapa ulapan urho epätoivohon topertui, suri yössä yksinänsä, hämyssä häveten itki, itki ilmoille surunsa, kaihonsa utuna kantoi.
Mutta katso! Kaihopilvet, kyynelten utuiset uhrit, korkeammalle kohosi kuin vihan vihuriaallot, tai hymy hyvän sydämen; nousi taitse taivon kaaren, otavaisen olkapäitse, sylihinsä immen sulki, kaulasi Kapehen nuoren, kuiski kummia sanoja, ulpujen utuista kieltä, kertoi kaihoja kevähän, umppujen unelmamieltä, lemmen nuoren nautinnoita, luonnon luomisen lumoa.
Silloin Ilmatar ihana tunsi tuntehen povessa, tuskan niin ilonihanan, riemun niin surunsuloisen, kuin on kuutamo keväinen ilman tumman tuoksutessa— ja hän astuikse alemma, vaipui valtahan utujen.
*
Vieri impi veen emona, meren laajan morsiona, vuotta seitsemän satoa, yhdeksän yrön ikeä, allansa aliset aallot, yllänsä ylinen taivas— Siellä syntyi Väinämöinen lemmestä meren ja ilman.