Ken ei sitä ymmärrä onneton on, sen murtava hyöky on aallokon, sen ampuva ajan on jousi, se kuoleman kulkija on!—
Te seisotte keskellä keväimen? kuin kaislikko mennehen kesäinen, joka lahden rannassa säilyi yli talven ja tuiskujen.
VÄINÄMÖISEN PALAUS.
»Oi joutuos Väinämö vanha luo kaihovan kansasi taas, nyt Suomessa suuri on juhla ja joulu on ympäri maas! Jo paistavi päivyt meillä ja päällä on taivas sees, mut poissa on Pohjan sampo ja vaiti on kantelees.»—
Näin kansan huuto se kaikui yli laaksojen, laineiden ja pauhaten ilman patsaat satakerroin kertasi sen. »Oi joutuos Väinämö vanha, sua kaihoten vartovi maas, on tarvis sampoa uutta ja tarvis soittoa taas!»
Ja Väinämö kutsun kuuli ja riemuten rinnassaan hän reilahan laivan laittoi ja hattarahaljakkaan, ja lykkäsi vesille venhon ja suuntasi Suomehen päin ja taivahan rannat jätti ja pilvien paltehet näin.
—Kas, Suomen lahdella laiva läpi hyrskyjen kiidättää, min kokka kuultavi kultaa ja päivänä välkkyvi pää, ja ruorissa istuvi urho niin muhkea muodoltaan— ken lie, kenen lienevi laiva?—kävi huuto nyt kautta maan.
Ja rantahan vierasta vastaan koko kansa se virtasi niin… jo nähtihin laivan laatu, jo laskija tunnettiin! Niin oudot on purjehet purren ja masto on kummana maan, mut tulija ei ole outo, vaan tuttupa vanhastaan.
Ja rannalle kansa se joutuin telapuita nyt viskoelee ja urhot kuusia kaataa, pojat kuoria kiskoelee: »Hän saapuvi, sankari suurin, hän saapuvi Suomehen taas— oi terve, Väinämö vanha, taas vanhaan valkamaas!»—
Jo maalle laiva se laski, emä piirsi jo pohjahan, mut silloin laitahan tarttui kädet kansan riemuavan ja kauvas kaarnana laiva lens keskehen kuusiston perämiehen rannalle tuoden—kuten maan tapa vanha on.