Nyt Päivän kummulle käytiin tulojuhloa riemuamaan, kevätjuhloa nuoren Suomen, valojuhloa Väinön maan, johon yhtyis nuoret ja vanhat ja aika vanha ja uus ja muinaispäivien muistot ja toivojen vastaisuus.
Ikitammien sijalla kasvoi siell' lehto nyt kaunoinen ja lietona leppien helke soi lempeä tuulosten; mut viel' oli ennallansa kisatanner tanhuavain ja paikallaan oli paasi, pyhä paatero loihtijain.
Ja lehdossa, lehvien alla taas haasteli harmajapäät, siell' leimusi muistojen liekit, suli sydänten jäykkien jäät; ja kiertäen miehestä mieheen simasarkat vaahtiset käy— vaikk' kuultavi kannujen pohjat, ei muistojen pohjoa näy.
Mut tuoltapa laulut liedot pyhä-illan ilmahan soi, siell' aamun nousevan kansa kisakentällä karkeloi; ei yön ole varjoja siellä, ei murheen muistojakaan, siell' liehuvi onni ja lempi ja toivehet nuoret vaan.
Ja kansan keskehen Väinö hymyhuulin istunut on ja katsovi vanhojen juhlaa ja riemua nuorison. Hän nähnyt on onnessa kansan ja nähnyt onpi sen yöss'— siin' istuvi muistojen urho, mut toivojen sankari myös.
Näin juhlivi Väinön kansa, näin juhlivi Väinön maa ja ilma on onnea täynnä ja toivojen tuoksuntaa. Meri kuohuvi kunnahan alla, kilo laineill' leikkiä lyö ja kauvas kumpuja kaartaa käen kukkujen kultavyö.
Mut kaunehin kassapäistä nyt astuvi Väinön luo ja kantelon viisikielen ikitietäjän kätehen tuo: »Oi ottaos omasi Väinö, suo soittosi soida taas, ja laulaos vanha laulu—näin pyytävi nuoret maas.»
Ja pitkin poskia Väinön vedet virtasi tulvanaan,
kun vanhan, vaskisen soiton taas tunsi hän polvellaan.
Ja riemuten kansa se huusi nyt rientäen tietäjän luo:
»Oi laulaos vanha laulu, taas kantelon kaikua suo!»—
Mut silloin Väinämö nousi ja harmajan nosti pään ja loihtijan outo lieska nyt leimusi silmistään: »En vanhaa laulua laula, vaan uuden laulun ma juon, ja aamua Suomeni armaan ma soittoni soida suon!»—
Nyt lehtohon Väinämö läksi ja naulojen leppiä toi ja halkoen vasket vanhat hän kieliä uusia loi; ja uutehen riemun kaikuun hän soiton sommittaa ja aamun sointuhun sorjaan hän kantelon vanhan saa.