Ikipaadella Väinämö istui ilo entinen polvellaan ja paaden ympäri kansa se ääneti vartoi vaan … niin hiljaa lainehet loiski ja hiljaa kuunteli kuus— jo helisi vasket vanhat, jo virisi virsi uus.
Se soi kuni ukkosen nuoli läpi pilvien pauhoa vain, se soi kuni kuutamon hohde yli ulpujen uinuvain, se kertoi päivyen voimaa, valon voittoa keväimen, se luonnon aamua lauloi, ilon nousua ihmisten.
Yli aaltojen, alhojen, vuorten sävelkeijuset karkeli näin joka kuusehen kiiveten kilpaa, joka kukkahan pilkistäin: »Miks' uinut siskoni vielä, oi heräjä veikkoni, hei— on päivä, on palannut Väinö, yön peikoista pelkoa ei!»—
Kas, tuolta jo honkien alta sinihuntuja huiskaelee ja oksilla haltiat harmaat hymyhuulin kuiskaelee! Kas, täällä jo Vellamo itse meren kuohuja halkoelee ja Ahtolan armahat immet yli aaltojen palkoelee.
Mikä helinä päivyen päällä, mikä kulina kuussa soi?
Mikä kaarella siintävän taivaan niin kummasti kuultaa voi?
Siell' Ilmatar aavojen merta punapilvellä purjehtii
ja Kuutar ja Päivätär siellä valon huntuja huolehtii.
Jo kajahti kangashiekka, jo pemahti peltomaa, kumu kuuluvi nurmen alta, aho liikkuvi, aaltoaa— sielt' astuvi Mannun joukot, peri-isännät ilmautuu, esivainajat vainioiden ja Kammojen kansa muu.
Yli aaltojen, alhojen, vuorten näin Väinämön soitto soi, se kuorehen sielua loihti, se luontohon laulua loi. Ja tuoksuen, helkkyen, soiden ilo kaikuvi kautta maan: on herännyt luonnon henki, on syntynyt Suomen Pan!
KEVÄTLAULU.
Terve päivä Pohjolahan, terve Suomehen suvinen aika! Terve lepikot lehtimään, terve käköset helkkymään, terve lämpimät lounatuulet, lemmen tuulet, tuoksumaan— veet sinertämähän, maat vihertämähän, taivahan auteret tanhuamaan!
Paistaos armahin aurinko, hellitä hempeä huomen! Pitkä, pitkä on Pohjan yö, kolkko on talvi Suomen.