Noin noukit rikkaruohoja, oi äiti, taimitarhastas ja kohta kaikk' on puhdasta sun pienoisessa puistossas.
Mut kohta sydän lapseskin jo versoo rikkaruohoja— kun sielläi, äiti armahin, sa saisit yhtä puhdasta!
SALAISUUTENI.
Varkaan lailla hiivin hiljaa, ihmisiä karttelen, kuljen seinän vierustoita, keskitietä tohdi en.
Kädessäni käärön kannan, sitä hellin povellain, ett'ei multa aarrettani viedä vieras saisi vain.
Kaupungista päästyäni metsätielle poikkean; sama mulle, minne kuljen— alle hongan istahdan.
Siinä vasta murhevirrat, itkut ilmi pulppuaa; kädessäni kannan koito äidin kuolonsanomaa.
1896.
MENNYT KOTI.
Äsken koito kotimailla kuljin taasen surussain, kun on mennyt koti multa, poissa poikamaailmain.