PROLOOGI.
Suomen nuorille sepoille omistettu.
I.
Yöllä syntyi Ilmarinen, seppojen suvun kuningas, se syntyi sysimäellä, kasvoi hiilikankahalla vaskinen vasara vyöllä, käsissä käverät pihdit. Katsoi kahta kämmentänsä, arvelee, ajattelevi: Miks nämä minulle luotu, mitä varten vastuksiksi? Läksi kontion kotihin kuoman mieltä kuulemahan. »Saattaako setä sanoa miks nämä minulle luotu?» Ukkokarhu uksen eessä simoa siretti juoda kultaisesta kannusesta, sarkasta hopehisesta, katsoi kannun uurta myöten, vantehen väliä myöten,— äkkäsi tulijan oudon, kirposi kädestä kannu, sima vieri suun sivutse: »Ohoh sinua kuoma kulta, kyll' on kynsiä sinulla!» Sanoi seppo Ilmarinen: »Kynnet on kyynärän pituiset, vaan en tiedä, enkä taida, kulle työlle työnteleisin, mille tenhoisin teolle— saattaisko setä sanoa?» Vaari vastahan vihelsi: »Oisihan talossa työtä, kun oisi tekijä toinen! Kovin oot koivilta kapea, ylen laiha lantehilta, pää suuri, suu supukka, iho ilkeän värinen— lähde toisehen talohon!» Läksi seppo läylimielin kangasta kävelemähän, läksi työtä etsimähän, tekemistä tietämähän; hiuka souti sormen päissä, nälkä suolia näversi. Niin saapui suden kotihin. Suden akka orren alla kirnusi kesäistä voita kultaisessa kirnusessa männällä hopehisella— työntyvi sisähän seppo, yli kynnyksen kysyvi: »Oisiko talossa tässä työtä tehdä tyhjän miehen?» Akka kiljas, kirnu kaatui, lapset parkasi pahasti, ukko uunilta tomahti koivuhalko kainalossa: »Ken olet kurja mieronkierto mikä mies, mitä sukua?» Sanoi seppo Ilmarinen: »En tiedä sukuni tietä, en isoa, en emoa, tuolla honkien humussa synnyin mä sysimäellä— etsisin elosijoa, asuinpaikkoa anoisin.» »Ei ole talossa tässä suurusta suvuttomalle, tokko erkanet, elikkä—!» Läksi seppo läylimielin kangasta kävelemähän, emoansa etsimähän, tietämään sukunsa tietä; suupieltä suru vetävi, murhe mieltä mustentavi. Kysyi puilta, pensahilta, kuulusti ahon kukilta, tutki ilman lintusilta, kysyi maan matelijoilta, eikä löytänyt emoa, ei tavannut taattoansa. Niin tuli ketun kotihin Repolaisen renkipoika tervasi lylyä tiellä ehtiäksensä erähän illalla isännän kanssa; katsoi tielle ja—kavahti kannon päähän huutamahan: »On tulossa outo miesi, kumma kulkija kylältä, mies kapea, kaksijalka, tassut kaikki tuota pitkät!» Repo kuuli rengin huudon, luuli jo tuhon tulevan, jousen vaarnalta varusti, savuna pihalle saapi: »Seis! Seiso henkesi uhalla! Mikä mies, mikä asia?» Sanoi seppo Ilmarinen: »Mikä lienen miehiäni! Liekö sotka suolle saanut, vai rauku vesirajahan, ilves tehnyt iljenelle, suokurki sulalle maalle— oon emoa etsimässä, taattoa tavottamassa.» Repo vastahan remahti: »Ei ole sukua sulla tämän ilman kannen alla! Min' olen metsän henkiherra, veen riistan verolle viejä, saukon kummi, mäyrän kuoma, ylikaitsija kanojen; tunnen kaikki tuulen karjat, maan kävijät, tien tulijat, jalan neljän juoksevaiset, siiven kahden kantamaiset— kaikki on kirjoissa minulla, kaikki mulla muistossani. Ei siellä oo sinun näköistä!» Selitellä seppo koitti: »Minkäpä minä osannen, kun olen kerran tänne luotu, syntynyt sysimäelle»— »Sin' olet syntynyt luvatta, lurjus, vastoin maan lakia— kursi tiehesi, tahikka—!» Läksi seppo läylimielin kangasta kävelemähän; pilkaten puut puheli, kukat viittoi vilkusilmin, oravat osoittelivat, linnut lennosta ivasi angervon avuttomuutta, heimotuutta herjan lapsen. Astui seppo allamielin, itkuvirttä vieritellen, astui päivän järven päitä, toisen vaaroja vaelsi, niin päivänä kolmantena suo suuri etehen aukes. Astui seppo allamielin, orvon virttä vieritellen: »Kun oisin syntynyt sudeksi, taikka karhuksi kasunut, oisi turkki tuulissäällä, koti ois kovalla säällä, kodissa korea liesi, liedellä punainen loimo, emo lieden liepehellä, minä itse emon sylissä— ja minun sylissä onni!» Jo väsähti väki sepolta, uupui jo urohon voima, vaipui mies maan varahan, tuskissansa turpehelle, otsa suohon, suu norohon, rinta rimpeä halaten. Lauloi rauta rahkan alta, soi suosta teräksen soitto: »Kussa viivyt maan kuningas, raudan ruhtinas väkevä, joudu joukkos johtajaksi, valtasi vapahtajaksi! Tääll' on miehet miekka vyöllä, sota-orhit ohjaksissa, pyssyt on pamahtamassa, torvet on torahtamassa, kun vaan saapuisi kuningas, sois käsky sotien herran!» Jo tunsi sukunsa seppo, tiesi työnsä työn hakija, kimmahti kohoksi maasta, viskasi vasaratansa, tuli suihki suonen päissä, koski rinnassa kohisi, voiton tuli, voiman koski, kutsumus kuningastöiden. Kohotti kätensä seppo kohti kuusten korkeutta, vannoi maalle valan ikuisen, sanan Luojalle lupasi: »Tahdon ma takoa ilmi luonnon voimat maan lumosta, herättää vesien henget, ainehet norojen alta, tahdon tehdä maan hyväksi, manteret hymyäviksi, lehdot leivän kasvaviksi, pelloiksi petojen korvet, tahdon taivahan takoa yli maani onnellisen, taivahalle tähtikehrät, kuut, otavat, päivät kummat— tahdon luoda luonnon onnen oman onneni heraksi!» Näin se vannoi vanhin seppo, vannoi ruhtinasvalansa.
II.
Kimposi kipunat yössä, kuului kalske kukkulalta.
Mikä on korvessa kohina, tuli vuoren tutkaimella?
Seppo taivasta takovi, ilman kantta kalkuttavi.
Kelle taivasta tekevi, kelle kuita kuumentavi?
Taatollensa taivon kantta,
Luojallensa lunnahia.